Kuten postaustahdista voi päätellä, olen ollut keskiviikosta asti lomalla vikellyksestä. Kiireisen syksyn jälkeen tuntui hyvältä idealta pitää mahdollisimman pitkä joululoma. Palataan kuitenkin vielä lyhyesti vikoihin treeneihimme ennen lomaa. 

Yritin viimeisellä viikolla pitää vähän tavallista hauskempia ja rennompia treenejä. Keskiviikkona leikimme pantomiimia hevosen selässä ja teimme improvisaatiota. Teki yhtäkkiä mieli päästä hevosen selkään itsekin, joten ehdotin, että menen kaulalle istumaan tuki-ihmiseksi, ja tytöt voivat tehdä avustettuina hyppy- ja seisontajuttuja. Hevosen selässä oli hauskaa, kunnes muistin, mitä seuraa kun istuu kaulalla korkeasäkäisellä, isosti laukkavalla hevosella minuuttikaupalla liian pienten lenkkien avustuksella: tuskaa, hankaumia ja pyöräilyvaikeuksia useammalle päivälle. 

Onneksi valmennettavat olivat kekseliäällä tuulella, ja ehdottivat, että voisin hyvin tehdä myös vapaaohjelmaani hevosella. Minulla on uusikin vapaaohjelma, jota en ole esittänyt missään muualla kuin treeneissä, mutta halusin mieluummin tehdä vanhan ohjelmani, jonka saatoin muistutella mieleen Youtubesta.

https://youtube.com/watch?v=q64vWP6WmzM

Mikä fiilis olikaan tehdä ohjelmaa! Jo hevosta lähestyessäni naamalleni liimautui estoton kestohymy. Selkäänhyppy oli kevyt, helppo jopa. Kaulaprinssissä pientä käsien tärinää, mutta niin oli videosta päätellen myös vuonna 2011. Selälleen rullaus, olkaseisonta. Olkaseisonnasta tulo ei ollut kaunein mahdollinen, ja sitä seuranneessa peppuhypyssä (=haarahyppy istualtaan) jouduin hymyilyn sijaan puhaltamaan ulos, jotta löysin tarvittavan rohkeuden. 

Välihyppyyn mennessä tuli ajatus siitä, että pääsenköhän vielä takaisin selkään, jos nyt laskeudun. Pääsin, helposti. Yhden jalan seisonta meni paljon kauniimmin ja vaivattomammin kuin videolla. Siirtymän sivuttain seisontaan rähmin varmuuden vuoksi samalla tavalla kuin kisavideolla. Kas, sieltä tuli jonkinlainen seisonta. Sen loppuun varovainen käsiliikkeen poikanen ja onnistumisen hymy. 

Käsilläseisonta, josta aikanaan tuli ennen kisoja sanomista, kun tuomarit eivät koskaan olleet nähneet sen kestävän kolmea askelta. Nyt tein vähän huonolla tekniikalla, mutta kolme askelta kuitenkin. Se oli yllätys itsellenikin, koska olen viime vuosien aikana pari kertaa kokeillut käsilläseisontaa laukassa, mutta harvoin onnistunut. 

Prinssi ulos. En usktanut irrottaa toista kättä, ja asentonikin oli aika lysy, mutta mitä väliä. Olin elementissäni. Tunne oli ihanin ja olo kirkkain vähään aikaan. Pystyspagaatti ilman kahvoja. Rutistin tiukasti kiinni patjasta. Notkeudesta jäi puuttumaan aika paljon, mutta matkustin kuitenkin laukan mukana jonkinlaisessa vaakaa muistuttavassa asennossa. 

Loppuhuipennus: alastulo, josta laskeuduin takapuolelleni. Hymyillen. 

Poikkeuksellisesti en alkanut itkeä, vaikka olin tunnemyyrskyssä tekemisestä. Valmennettavat olivat innoissaan, ehkä taputtavat. Mikä ihmeellinen ilo, keveys, helppous, oikean paikan löytyminen! Kukaan  ei videoinut, joten on vaikea arvioida objektiivisesti, mutta tuntui siltä, kuin ohjelma olisi mennyt viime viikolla paremmin kuin syksyllä 2011.

Niin voi kaiketi käydä, kun ei enää ole jäljellä suorittamista tai painetta menestyä. On vain lihasmuisti ja jostain hyvin syvältä kumpuava puhdas ilo.