Voinen onnitella itseäni, koska olen onnistunut olemaan yli kahdeksan kuukautta bloggaajana ennen kuin nyt rikon periaatepäätökseni.

Olin nimittäin ajatellut, etten koskaan tee tätä niin sanottua ”Minä olen niin tärkeä ja kiireinen”-postausta. Tiedättehän: Bloggaaja ei ole kirjoittanut vähään aikaan, koska muut asiat ovat kiinnostelleet enemmän. Sitten hän tekee postauksen, joka alkaa vuolaalla nyyhkinnällä siitä, miten elämässä on tässä taas ollut kaikenlaista ja kirjoittaminen on tuntunut siltä ja tältä on tullut käytyä matkoilla ja kaupoissa ja on työ ja opinnäytetyö ja on tajuttu elämän tarkoitus tai ainakin pohdittu sitä ja koko ajan on ollut hirveä kiire. On eletty. 

Tai sitten on motivaatio hukassa, mikä ei tietenkään ole bloggaajan vika eikä kylmä tosiasia, vaan seurausta siitä, että lukijat ovat ankeita, eivätkä kommentoi aina, kun bloggaaja kirjoittaa jotain. 

Parhaassa tapauksessa näitä postauksia ilmestyy parin kuukauden välein, eikä niiden välissä ilmesty mitään muuta. 

Tässä sitä kuitenkin ollaan. Säästän teidät työtäni ynnä muita tärkeilyjäni koskevalta jaaritukselta, ja totean vain, että en ole postannut alkuviikosta, enkä postaa loppuviikostakaan. Huomenna lähden maajoukkuelaisten ja parin muun vikeltäjän kanssa maajoukkueleirille Ruotsiin, ja arvelen, ettei lattiamajoituksemme sisällä ilmaista interwebsiä. Tämä runsaan neljän päivän netitön retriitti on vaatinut kohtalaisen paljon valmistautumista, mutta nyt alan olla loppusuoralla.

Haaveissani makaan hytissä ihan hiljaa enkä tee mitään.