Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, ettei huvita mennä treeneihin. Ajattelin tuolloin, että kyse  on yksittäistapauksesta. Olen ollut vikellyksen parissa pian 14 vuotta, enkä sinä aikana ole koskaan kärsinyt pitkään motivaatiopulasta. Paitsi nyt.

Viime aikoina vikellys on herättänyt minussa lähinnä ahdistuksen tunteita. Motivaatiopula tuntuu kurjalta ja vähän ahdistavaltakin. Blogin kirjoittaminenkaan ei kiinnosta yhtä paljon kuin tavallisesti. Mikä mua vaivaa?

Yksi motivaatiota syövä tekijä on epäilemättä marraskuu, joka nyt vain sattuu olemaan ehkä vuoden ankein aika. Pian on varmaan pimeää jo kello 16 alkaviin treeneihin mennessä. Olemme sillä lailla onnekkaita, että meillä on maneesi käytössä ympäri vuoden monta kertaa viikossa, mutta seinistä ja katosta huolimatta treeneissä yksinkertaisesti alkaa olla tosi kylmä. Vikeltäjillä on niin paljon vaatetta, että en näe heidän kehojensa linjoja kunnolla.

Erityisesti varusteongelmat, joihin olen aiemminkin täällä blogissa viitannut, ovat painaneet mieltäni. Nyt varusteiden uusimisen suhteen on jonkinlainen toimintasuunnitelma, mutta menee vielä pitkään, ennen kuin meillä on päivittäisessä käytössä täysin sopivat kamat.

Edellisestä vikellyslomastani alkaa olla tosi pitkä aika. Olen pitänyt tauon viimeksi viime jouluna, ja sen jälkeen minulla ei ole ollut kovin montaa vikellysvapaata viikonloppua. Maneesivuorojen ja vikeltäjien aikataulujen takia valtaosa treeneistämme on viikonloppuisin, ja tietysti vikellykseen liittyvät tapahtumat, kuten tärkeät valmennukset, kisat ja näytökset ovat viikonloppuisin. Välillä tympii, etten voi koskaan vain lähteä viikonlopuksi johonkin (esimerkiksi perheeni luokse) ennen hyvissä ajoin tehtyjä tuurausjärjestelyjä ja huonoa omaatuntoa.

Kaikissa asioissa on hyviä ja huonoja puolia. Minä olen viime aikoina nähnyt lähinnä ne huonot.

Kun olimme maajoukkueleirillä, kaksi vikeltäjistäni pääsi mj-renkaaseen ja kaksi jäi ulos. Tytöt jaksoivat hienosti rankan leirin, mutta kun viimeisten treenien jälkeen tuli sanomista meidän huonosti istuvista varusteista, minä en meinannut enää jaksaa. Saaduista maajoukkuepaikoista iloitseminen jäi puolitiehen varustemurheen ja maajoukkueen ulkopuolelle jääneiden tyttöjen pettymyksen rinnalla.

Viikonloppuna meillä oli aluevalmennus. Se oli oikein hyödyllinen, kuten aina. Päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin yhden tytön loukkaantuminen.

Eilen en päässyt itse pitämään treenejä uusimman hevosemme kanssa. Selvisi, että hevonen, jonka kanssa minulla on ollut vaikeuksia, toimi aivan täydellisesti heti kun minä olin poissa sähläämästä. Se on tietenkin positiivista, ja teimmekin diilin, että minä et jatkossa juoksuta kyseistä hevosta. En erityisesti tykkää juoksuttamisesta, joten luulisi, että olisin vain tyytyväinen. En kuitenkaan voi väittää, ettenkö tuntisi itseäni epäonnistuneeksi. Vastuun jakamisen pitäisi olla helpotus, mutta se on välillä myös tosi vaikeaa, koska olen kantanut vastuun ja tehnyt päätökset pitkään yksin.

Valmentamani tytöt ovat koko ajan parempia, ja heidän valmentamisensa muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Kun kerran ollaan maajoukkueessa, niin haluaisin, että valmennus olisi oikeasti hyvätasoista. Paineet kasvavat, minullakin. Toisaalta oheisharjoittelulla ja psyykkisellä puolella, joihin minulla on vähänlaisesti aikaa ja mahdollisuutta vaikuttaa, on yhä suurempi merkitys. Joudun vaatimaan tytöiltä enemmän, ja samalla he kasvavat ja kyseenalaistavat yhä enemmän asioita.

Näistä mietteistä huolimatta en (ainakaan ihan tosissani) suunnittele valmentamisen lopettamista. En voi heittää neljää vuotta roskikseen parin huonon viikon takia. Toivon, että joukkueiden kasaaminen, jota pikkuhiljaa aloittelen, piristää. Tai ehkä saan innostukseni takaisin, kun lähdemme joulukuun alussa Ruotsiin vapaaohjelmaleirille.

Yritän ajatella, että minunkin osaltani on riitettävä, että teen parhaani – vaikkei se aina olisi kovin hyvä.