Hapottaa, häikäisee tai on hiekkaa suussa vuonna 2008. Mukana rakkaat Milla, Paula ja Viljami. Kuva: Roosa A. 

Olen ollut vikeltäjänä laukkajoukkueessa muutaman vuoden ja valmentajana noin vuoden. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että joukkuevikellys on todella vaikeaa. Se on hauskaa ja jännittävää ja ihanaa, mutta aivan s**tanallisen vaikeaa. Siinä täytyy todella opetella iloitsemaan pienistä onnistumisista, koska isoja onnistumisia sattuu korkeintaan parin kauden välein. Joukkuevikellys ei sovi ihmiselle, joka ei kestä jatkuvia epäonnistumisia. 

Jos olet kuin Supersankarini, ja tästä tiedosta huolimatta kuitenkin soimaat välillä itseäsi siitä, että kaikki joukkuehommat eivät onnistu ensi yrittämällä, tee tämä mielikuvaharjoitus.

1. Kuvittele olevasi aivan tavallinen ihminen, jolla ei ole aavistustakaan vikellyksestä.

2. Kuvittele sitten, että kuulet urheilulajista nimeltä vikellys, joka on siis voimistelua hevosen selässä! Siis sellaista, että esimerkiksi seistään(!) käsillään(!) laukkaavan(!) hevosen selässä. Ja mitään turvavarusteita ei käytetä! Tämä jo ylittää käsityskykysi totaalisesti. 

3. Kuvittele, että kaiken huipuksi kuulet, että vikellyksessä hevosen selässä voi olla kerrallaan USEITA ihmisiä, jotka NOSTELEVAT, suorastaan HEITTELEVÄT toisiaan. Nämä ihmiset ovat ihan tavallisia koululaisia, jotka käyvät harrastelemassa tällaista huvikseen iltaisin läksyjen teon jälkeen, ja heidän vanhempansa sallivat sen. Siis MITÄ?!?!?!!!211?!++ Mind. Blown. Yhtä helposti tajuttavaa settiä kuin se, että avaruus ei pääty minnekään. 

4. Harjoitus päättyy. Olet nyt saavuttanut realistisen käsityksen siitä, kuinka vaikeaa joukkuevikellys on. Onnittele itseäsi ja joukkuetovereitasi siitä, että pysytte mukana tällaisessa käsittämättömässä (=käsittämättömän hienossa) touhussa. Olette yhä hengissä ja kaikkea!