Voimaa takaperin heittoon

kottarit.jpg

Päivän helppo treenivinkki: takaperin jalkojenheittoon ja saksien toiseen osaan saa voimaa esimerkiksi tällä kivalla liikkeellä, jonka opin Anni Järvelän valmennuksessa maajoukkueleirillä.

Ajattelin jättää tämän postauksen vain tähän, mutta pakko ottaa tähän vielä tarina elävästä elämästä.

Havahduin eilen laskeskelemaan, että tämänpäiväisiin treeneihin Aarolle taitaa tulla vain kaksi vikeltäjää (kutsutaan heitä A:ksi ja B:ksi), tai ehkä kolme. 

Laitoin kolmannen vikeltäjän, C:n, äidille viestiä, onko C tulossa. Äiti ei heti vastannut.

Totesin, että eiköhän peruta treenit. Laitoin viestin D:lle, joka vetää aloittelijaryhmää, ja ratsastuskouluun E:lle ja F:lle, jotka vastaavat maneesivuoroista ja hevosen käytöstä. 

C:n äiti vastasi, että ei C taida nyt päästä, ei ehkä jaksa toisen harrastuksen päälle. 

Ehdotin A:lle ja B:lle, että he tulisivat sunnuntain treeneihin Aarolle. Se ei aikataulullisesti käynyt, joten sovittiin, että he tulevat lauantai-iltana Kaapolle.

G, joka on ollut useamman kuukauden sairaslomalla, ilmoitti, että voisi nyt tulla Kaapo-treeneihin, jos vain mahtuu. No, mahtui juu, mutta vikeltäjiä olisi sitten yhdeksän, eli aika monta liikaa.

Aloin pohtia, että voitaisiin ottaa Kaapo-treeneihin myös Aaro, ja näin tehostaa harjoittelua. 

Juoksuttaja H laittoi viestiä, että hänen lapsistaan toinen, I, ei pääse lauantai-iltana Kaapolle. Vastasin, että hyvä vaan kun on niin ruuhkaa, ja esitin tehostussuunnitelmani. Keskustelimme siitä ja muustakin yötä vasten meilitse. 

Aamulla heräsin siihen, että tajusin unohtaneeni yhden vikeltäjän, J:n, joka epäilemättä olisi tulossa Aarolle tänään. Aloin kuumeisesti miettiä, mihin aikaan kehtaan laittaa peruutusviestin. Sitten mieleeni tuli, että Aaro-treenit voitaisiin ehkä vielä pelastaa, ja väljentää samalla Kaapo-treenit väljentyisivät. Pohdiskelin, mihin aikaan voin alkaa soitella ja säätää.

Juuri ennen säätö-operaation aloittamista J, joka siis on aiemmin mainitun J:n kaima, mutta eri henkilö, ilmoitti, että hän haluaisikin tulla tänään treeneihin Aarolle, jos vain sopii. Vastasin, että selvittelen asiaa.

Laitoin A:lle ja B:lle viestit, että käykö sittenkin Aaro-treenien aika. Heille sopi. 

Yllättäen K, joka on tulossa Kaapolle, toivoi tekstaritse mahdollisuutta tulla myös Aarolle. Vastasin, että selvittelen asiaa. 

Soitin D:lle, joka oli ehtinyt jo sopia muuta ohjelmaa treenien päälle. Laskeskelin kuitenkin, että jos aloitamme treenit tavallista myöhemmin, pystyn pitämään ne itse.

Laitoin A:lle, B:lle, K:lle ja toiselle J:lle vahvistuksen ajasta. Laitoin ensimmäiselle J:lle viestin, että aika on muuttunut. Laitoin ratsastuskoulun E:lle ja F:lle tiedon. Kerroin H:lle, että Kaapo-treenit pidetäänkin ihan normaalisti. Sitten laitoin vielä C:n äidille viestin, että jos C nyt kuitenkin haluaa tulla, niin meillä on nyt kuitenkin treenit.

Ja näin treenit pelastuivat jälleen! 

Hyvinvointi Liikunta

Kaikkea ei tarvitse antaa

noragrets.jpg

Olipa kerran vikeltäjä, joka antoi vikellykselle kaikkensa.

Kun hän lopetti, mitä hänelle jäi?

Niinpä. Ei mitään.

 

Olen huomaavinani, että nykyään on kovasti muodikasta urheilla verenmaku suussa ja kaiken muun unohtaen, tai ainakin väittää tekevänsä niin. Ilmiö on vahvimmillaan fitness-kissojen ja -karjujen blogeissa, mutta leviää sieltä muuallekin. 

Logiikka on tämä:

Menestys on kaikkein tärkeintä. (Miksikö? No, se vain on.)

Jotta menestyy, pitää tehdä enemmän töitä kuin kukaan muu. 

Työnteko sisältää kaikkea mahdollista. Työtä pitää tehdä kellon ympäri. Työtä pitää tehdä oikein, vaikka oikean työn määritelmä on täysin subjektiivinen. Jos on väsynyt, allapäin tai sairaana, työtä pitää joka tapauksessa tehdä. Työntekoa ei saa lopettaa ennen kuin on parempi kuin kaikki muut! 

Työnteko ei saa tuntua työltä. Työtä pitää rakastaa. Työn eteen pitää uhrata, eikä se saa tuntua uhraukselta. Työnteon mielekkyyttä ei saa epäillä. Ketään tai mitään poikkipuolista ei pidä kuunnella, ei edes omia ajatuksiaan! 

Koska TAVOITTELE NYT NIITÄ UNELMIASI!

 

Yllä kuvattu vastenmielinen ajatuskierre on saanut minut suhtautumaan varauksella urheilun inspiraatiolauseisiin ja sankaritarinoihin. Se, mikä on yhdelle motivoiva esimerkki, on toiselle ahdistava näyte siitä, että mikään, mitä itse tekee, ei ikinä tule riittämään. 

Kuten alun esimerkki osoittaa, en pidä ihan terveenä sitä, että koko elämä on yhden kortin varassa. Tulin juuri muun muassa henkisenä valmentajana työskentelevän Katri Syvärisen luennolta. Myös hän korosti, että elämässä pitää olla muutkin osa-alueet kunnossa kuin kilpaurheilu. Muusta elämästä saa voimaa vikellykseen, ja vikellyksestä voimaa muuhun elämään. 

Kaikista näistä järkevistä ajatuksista huolimatta olen vuosien ajan painiskellut sen tunteen kanssa, että pitäisi aina vain antaa enemmän tälle lajille. Teissä lukijoissa on varmasti joku, joka miettii näitä samoja.

Siksi kerron nyt, mitä minä en onneksi uhrannut vikellyksen eteen.

Yliopisto-opintoja
Lukiosta valmistumisen jälkeen minulla oli kaksi vaihtoehtoa: tavoitellako unelmieni opiskelupaikkaa Tampereelta vai jäädäkö Järvenpäähän viettämään välivuotta, jota en halunnut, mutta jonka aikana olisin saanut vikeltää. Valinta oli tuskallinen ja selvä samaan aikaan, ja ratkaisuni oli oikea. En vaihtaisi yliopiston avartavaa vaikutusta mihinkään. Ja lisäksi tiedämme nyt, että olen saanut vikellyksen suhteen aika paljon aikaan täällä Tampereella.

Opiskelijaelämää
Kun olin tehnyt sen valinnan, että muutan Tampereelle, olisin tietysti silti voinut käydä viikonloppuisin AG:lla treeneissä ja käyttää illat itsenäiseen salitreeniin ja rahat junalippuihin sekä treenimaksuihin. En tehnyt niin, koska halusin aloittaa uuden elämänvaiheen, keskittyä opiskeluun, löytää uusia ystäviä ja päästä mukaan fuksivuoden rientoihin. Ei kaduta: vikellystä on takana pian 14 vuotta, fuksivuosia vain yksi. 

Rippileiriä
Joukkuekaverini kyllä ehdotti, että ripari kannattaisi käydä talvella, jotta varmasti pääsisi kesän kisoihin. Minäpä halusin kesäriparille, ja kannoin seuraukset: menetin paikkani joukkueessa, koska rippileirini sattui osumaan päällekkäin PM-kisojen kanssa. Seurasi kyyneleitä ja menestyksekkään yksinvikellysuran aloitus. 

Parisuhdetta, perhettä ja ystäviä
Tämä on suhteellista. Teen valintoja läheisten ja vikellyksen välillä harva se päivä, ja lopputulokset vaihtelevat. Pääosin ihmissuhteiden ja vikellyksen yhdistäminen on kuitenkin järjestelykysymys. Jos jollekin todella haluaa löytää aikaa, sitä löytyy. Toistaiseksi läheiseni ovat jaksaneet katsella minua ja vikellystouhujani. 

Pullaa
Lapsuudenkodissani oli säännöllinen ruokarytmi ja arjessa terveelliset ruokailutottumukset. Nämä asiat olen tuonut omaankin kotiini. Mutta let’s face it: olen välillä vetänyt ihan hillittömiä määriä suklaata, pullaa, kakkua, karkkia, keksejä, sipsejä, sokeria, jäätelöä, suolaa, rasvaa, limsaa ja kaikkea muuta herkullista, myös silloin kun olen ollut maajoukkuetason urheilija. Alkoholiakin olen toisinaan käyttänyt, kohtuudella tosin. 

Synttäreitä, ristiäisiä, häitä
Olen ollut pois aika monelta perhepäivälliseltä. En kuitenkaan miettinyt hetkeäkään, osallistunko iskän 50-vuotisbrunssille, miehen siskon häihin, kummilapsen ristiäisiin tai siskon rippijuhliin, vaikka ne ovat olleet päällekkäin treenien tai jopa kisojen kanssa. Kun ensi kesänä tanssin omia häitäni, aion pitää taukoa vikellyksestä, ihan reteästi keskellä kisakautta.

Matkustelua
Viime vuonna näihin aikoihin olin Kiinassa. Treenit saivat luvan pyöriä kaksi viikkoa ilman minua, koska minun piti päästä näkemään auringonnousu Huangshan-vuoren laella, noin tsiljoona kiinalaista turistia (uskokaa tai älkää, missään ei ole niin paljon kiinalaisia turisteja kuin Kiinassa) ja pari muuta juttua. 

Töitä
Minun alallani, kuten ilmeisesti lähes kaikilla aloilla nykyään, on sellainen työtilanne, että joka toinen päivä tulee yt-uutisia, mitkä eivät toki minua suoraan koske, koska koulussa on kerrottu, ettei kannata koskaan luullakaan saavansa vakituista työpaikkaa. Tai ehkä väliaikaistakaan työpaikkaa. Tässä valossa olen pitänyt tärkeänä, että kun minulle kesätöissä laitetaan iltakeikkoja tai viikonloppuvuoroja, en ihan joka kerta ala vinkumaan, että ei käy, meitsi on tallilla.

 

Kaikista näistä kapinallisista valinnoista huolimatta olin aikanani ihan hyvä vikeltäjä, joskus jopa Suomen parhaimmistoa. Ja nyt olen ihan hyvä valmentaja. 

Terveiseni siis muille suorittajille: Te riitätte. Kaikkea ei tarvitse antaa.

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli