Paluun mahdollisuudesta

Tänään treeneistä tullessa tuli kyydissä olleen Manarin kanssa puheeksi, että mitä jos tekisin comebackin. Olen tasaisin väliajoin väläytellyt paluun mahdollisuutta. Tällä hetkellä paluu ei ole mahdollinen, sillä meillä on hevoset täynnä. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat. Voihan tälläkin kaudella olla joku kisa tai esiintyminen, johon ei pääse niin paljon porukkaa. 

Siitä, kun viimeksi kilpailin oikeissa vikellyskisoissa, on tänään kulunut 1621 päivää, eli noin neljä ja puoli vuotta. En voi olla toisinaan miettimättä, miten paluu onnistuisi. 

Jos minä palaisin kisakentille, mitä se tarkoittaisi…

…fyysisesti?
Hyvät uutiset: olen mielestäni käsittämättömän hyvässä kunnossa siihen nähden, miten vähän harrastan liikuntaa. Voimatasoissa ei ole tapahtunut kohtuuttoman suurta muutosta, tai ainakaan mitään sellaista, mitä ei muutaman kuukauden ahkeralla harjoittelulla pystyisi korvaamaan. Vähäinen liikkuvuuteni on pysynyt entisellään. Saan edelleen spagaatteja kutakuinkin saman verran kuin silloin, kun vielä venyttelin päivittäin. Aika lannistavaa suorastaan. Kestävyyskuntoni on aina ollut huono, ja nykyään punttaamassa juokseminen vastaa merkittävää osaa liikunnastani, joten kestävyys lienee entisellään. Olen hitusen pehmeämmässä ja painavammassa kunnossa kuin vuonna 2011, mutta en koskaan kokenut sellaista suurta painonnousua, jonka urheilu-uran lopettaminen monelle aiheuttaa.

…psyykkisesti?
Viiden vuoden yliopisto-opintojen ja itsenäisen elämän aikana on tarttunut päähän vähän muutakin kuin sananvapauslakia (itse asiassa sananvapauslaki on tarttunut aika huonosti). Lyhyesti sanottuna olen kohtalaisesti fiksumpi kuin vuonna 2011. Kun viimeksi kisasin, minulla ei ollut psyykkisestä valmentautumisesta enempää kuin aavistus. Pääni pysyi kisapaikoilla ja treeneissä kasassa varsin vaihtelevasti. Olen yhä kilpailunhaluinen ja huono häviäjä, mutta nykyään sentään voin harkita, että menisin kisoihin ilman toivoa ykkössijasta. Huvikseni en pysty vikeltämään, mutta olen ottanut pieniä askeleita siihen suuntaan.

…nykyisen arkeni kannalta?
Huonot uutiset: arkeeni ei kerta kaikkiaan mahdu enää mitään. Paraikaa teen päivätöitä, vikellystöitä ja freelance-töitä sekä gradua (ok, viimeisen kohdalla huijasin, pyhä työkolminaisuus voittaa gradun nyt). Lisäksi yritän toisinaan nähdä miestä, joka asuu täällä, ja kavereitani sekä lähisukuani. Kaikki edellämainitut tosin ovat tottuneet siihen, että olen koko ajan jossain, eli vikellyksessä. Harrastukseni, eli akrojoogan ja yliopiston ryhmäliikunnat, voisin vaihtaa vikellystreeniin, mutta muuten en oikein haluaisi joustaa nykyisestä tekemisestäni. 

…nykyisen elämäntapani kannalta?
Minusta on mahtavaa, että voin teoriassa tehdä mitä vain ilman, että tekemisiä tarvitsee harkita urheilun kannalta. Käytännössä elän silti urheilijan elämää edelleen: harrastan liikuntaa, vietän illat ja viikonloput vikellyshommissa, syön säännöllisesti ja kohtalaisen järkevästi, ylläpidän fiksua vuorokausirytmiä enkä lähes koskaan tee mitään holtitonta. Varsinkin kaiken maailman fitness-lifestyle-juttuja katsellessa tulee sellainen vaikutelma, että urheilijan pitää aina tehdä jokainen valinta urheilun kannalta. Ei minun elämäni ollut sellaista urheilu-urallanikaan. Ja kun jotain todella haluaa, valinnan tekee mielellään. Pohjimmiltaan kyse on siitä, etten ehkä enää halua tarpeeksi.

…rahallisesti?
En pääse suoranaisesti rikastumaan vikellyksellä enkä saa palkkaa suhteessa siihen, kuinka paljon aikaa käytän vuorokaudessa vikellysasioihin. Silti vikellys tällä hetkellä tuo minulle rahaa, ei vie sitä. Opiskelijalle muutama vikellyksestä saatu satanen kuussa on merkittävä raha, varsinkin jos vertaa siihen, että laittaisi satasen tai pari kuussa vikellykseen. Treenaaminen itsessään ei ole älyttömän kallista, mutta kisamatkoineen, varusteineen ja niin edelleen harrastaminen maksaa. Jos tosissani haluaisin ryhtyä treenaamaan ja kisaamaan, täytyisi sitä ennen viettää kunnolla aikaa excelin kanssa pohdiskellen. 

…valmennuksen kannalta?
Valmennettavieni kannalta lienee parasta, että minä pysyn poissa hevosen selästä. Mitä vähemmän aikaa minä olen hepan selässä, sitä enemmän aikaa jää heille. Jos vähän treenailisin valmentamisen ohessa, valmentaminen varmasti kärsisi hieman. Kisatilanteessa en jännitykseltäni pystyisi tukemaan valmennettaviani yhtä hyvin kuin pystyn nyt. Toisaalta olisi hienoa juosta areenalle yhdessä, ja kisaaminen yhdistäisi meitä uudella tavalla. Kisa-ajoistani on kuitenkin niin vähän aikaa, että koen edelleen pystyväni samastumaan valmennettaviini ja he minuun. Itselläni minulla ei tietenkään olisi valmentajaa, mikä ei ole treenaamisen kannalta hyvä juttu. 

…lajitaitojen kannalta?
Valmentaminen on pitänyt hyvää huolta lajitaidoistani. En osaa uusimpia muotiliikkeitä, mutta hanskaan vanhat bravuurini edelleen. Kokeilin jokin aika sitten vapaaohjelmaani vuodelta 2011, ja osaan sen edelleen kutakuinkin yhtä hyvin kuin viisi vuotta sitten. Olen päässyt seuraamaan loistavia valmentajia, joten minulla on esimerkiksi joidenkin perusliikkeiden tekniikasta entistä paljon parempi käsitys. Siis teoriassa. En edelleenkään osaa heittää jalkoja käsilläseisontaan asti edes pukilla… Kisoissa selkeästi isoin ongelma tulisi olemaan tekninen ohjelma. Perusliikkeet ovat ennallaan ja vapaaohjelmanakin voisin halutessani tehdä vuoden 2011 ohjelmaa. Tekninen sitten… Kuperkeikan olen osannut, mutta en tiedä uskaltaisinko sitä enää näin vanhoilla päivilläni tehdä. Frittiselkäänhypyn voisin ehkä kovalla treenillä opetella, samoin takaperin pystyspagaatin. Oikonojan osaan. Takaperin seisontaan hyppy olisi varmasti minulle todella iso haaste. 

Nyt kirjoitettuani tämän kaiken taidan todeta, että minun on ihan hyvä valmentajana. Valmentaminen on mahtavaa ja palkitsevaa, ja siihen liittyy vähemmän huonoja puolia kuin huippu-urheilijan elämään. Se on ihana kevytversio.

Ehkä joskus vielä starttaan jossain kisassa, mutta kokoaikaiseksi huippu-urheilijaksi minusta ei enää ole.