Penne mit käse, eli vikeltäjän ruokavalio kilpailuissa
Nykytiedon valossa se tosiasia, että minusta ei koskaan tullut vikellyksen euroopanmestaria, näyttää johtuvan liian vähäisestä proteiinin saannista.
No, ei sentään.
Ihminen pärjää ihan hyvin vähän vähäisemmällä proteiinin saannilla kuin mitä proteiinirahkan valmistaja haluaa myöntää. Jopa kilpaurheilija.
Mutta onhan näitä hauska muistella:
Itävallan Stadl Paurassa Euroopan mestaruuksissa vuonna 2010 oli joka päivä lounaana penne-pastaa. Lisukkeet vähän vaihtelivat. Kerran listassa muistaakseni luki ”lasagne”, mutta sekin oli penneä. Kun tulin kotiin kymmenen päivän reissulta, koettelemuksistani autuaan tietämätön äitini tarjosi ruuaksi penneä.
Samaisella reissulla tuli viimeistään määriteltyä vikeltäjän päivittäinen suklaantarve kisaolosuhteissa. Se on 100 grammaa päivässä, eli esimerkiksi puolikas suklaalevy. Kymmenen päivän matkalla suklaata meni siis kilo. Kaikki tarpeeseen.
Vuotta aiemmin Stadl Pauran -reissulla tutustuin spätzleen. Sitä tarjottiin kisapaikan lähellä olevassa ravintolassa, jossa nautimme Paulan kanssa joka päivä valtaisan ruoka-annoksen, jonka voimalla toimimme seuraavat kymmenen tuntia.
Spätzle on pientä, keltaista, vähän matomaisen näköistä juttua, josta on vaikea päätellä, onko se pastaa vai perunaa. En ole vieläkään ihan varma. Kerran tein nostalgiasyistä kotona ruuaksi spätzleä, kun sitä myytiin Lidlissä, mutta eihän se ollut sama.
Muita ruoka-aineita ja ruokalajeja, joita olen alkanut syödä vikellyksen takia: riisikakut, piltit (niihin lämpimiä ruokia imitoiviin en enää koske!), Elovena-keksit, myslipatukat, pikapuurot, valmiit carbonara-pastat (lisää vain vesi). Ainakin.
19-vuotiaana Belgian Massenhovenissa ymmärsin, että vanhuus ei tule yksin, vaan vatsavaivojen kanssa. Vielä muutamaa vuotta aiemmin olin elellyt Pariisissa pain au chocolateilla ja ihmetellyt, miksi neljänkympin paremmalla puolella olevien matkaseuralaisteni täytyi niellä pellavansiemenlimaa pitääkseen suolistonsa edes jonkinlaisessa kuosissa.
Massenhovenin kisojen ruokavalio oli seuraava: aamupalalla niin paljon pain au chocolateja kuin mahdollista, lounaaksi kasa paksuja, belgialaisia ranskiksia tuhdilla majoneesilla, kaikissa väleissä suklaata. Sunnuntai-iltana kiristävän ja kipeän vatsan kanssa lennolle lyllertäessä olikin sitten pellavansiemeniä ikävä.
Lukuisissa Ruotsissa järjestetyissä kisoissa pääsin tutustumaan yhteen lempiruokakaupoistani, Willysiin. En enää muista, mitä sieltä ostettiin, ja oliko se jollain tavalla parempi kuin suomalainen perusprisma. Muistan vain lämpimän fiiliksen, joka seurasi, kun koko pakettiauton takatila oli täynnä ruokaa pursuavia Willys-muovikasseja.
Sen fiiliksen voitti korkeintaan se, kun pääsi Keski-Euroopassa Billaan ja sen kemikalioserkkuun, kokonaan pinkillä sisustettuun Bipaan.
Kisojen lisäksi olen ollut Itävallassa treenileirillä. Siellä yövyin isäntäperheessä, jossa nautittiin joka aamu aamupalaksi pullaa ja marmeladia tai sacherkakkua kermavaahdolla. Jälkimmäinen tosin saattoi liittyä minun vierailuuni ja vierailun ajalle osuneeseen syntymäpäivääni, mutta silti, aamupalaksi.
Perheen pikkuisen pojan aamuaiseksi perheen äiti haukkasi suklaaseen dipatusta murokeksistä suklaattoman pään pois ja antoi suklaisen lapselle. Päivälliseksi oli paneroituja juustopalloja, joissa oli sisällä suklaata.
Kaikki perheenjäsenet olivat huomattavan laihoja. Vieläkin mietityttää, että mikä heidän salaisuutensa oikein oli?
Nykytiedon valossa varmaankin proteiini.