Pitkällä matkalla mielenrauhaan

Kirjoitin aiemmin siitä, miten olen saavyttanut mielenrauhan hevosongelmien suhteen. Se vei minulta vuosia. Vikellykseen liittyvien raha-asioiden kohdalla mielenrauhaan on vielä pitkä tie.

Eilen illalla kiskaisin hirveän paniikin päälle, kun sain tietää, ettei meidän hevosille tulekaan lainaajia Ouluun, vaikka piti tulla vaikka kuinka monta ja usealta taholta. Kaikki olivatkin järjestäneet hevosasiansa niin, ettei meitä tarvita, ja se on tietysti ihan ymmärrettävää. Lainahevosen käyttäminen on viimeinen vaihtoehto, ja omien hevosten löytyminen kertoo hyvää yleisestä hevostilanteesta. Minä vain olin mennyt lupailemaan vikeltäjille ja vanhemmille, että tästä reissusta tulee edullisempi kuin edellisestä (jonka kohdalla myös ilmeni viime hetkessä, ettei kukaan haluakaan lainata meidän hevosia ja jakaa näin kuluja). 

Kilpaurheilu on aina kallista, paitsi puhallustikka, jonka MM-kisoihin osallistuin kesällä työkeikan yhteydessä. Lisäksi kaikki, mihin liittyy hevosia, on aina kallista. Siksi on vähän outoa, että olen kehittänyt pakkomielteen siitä, että kisareissut on saatava halvalla. 

Onneksi on mies (kuvassa), joka tietää mitä sanoa tai olla sanomatta.