Se Oikea laji
Tammikuu. Siellä missä ei suoraan kehdata puhua laihduttamisesta, puhutaan liikunnasta: sporttia, liikettä, kuntoilua, kevennystä, kohotusta. Kuntosalikuureja ja treeniohjelmia. Motivaatiokuvia, joissa on jonkun pakarat. En tiedä teistä, mutta itse en saa yhtään minkäänlaista motivaatiopiikkiä katsoessani jonkun toisen ahteria.
Minun on vaikea ymmärtää myös kuntokuureja ja kuntoilua. En voi väittää ettenkö säälisi ihmisiä, joilla on jokin sisäinen tai ulkoinen pakko liikkua tavoilla, joita he vihaavat. Joku voi tykätä sellaisestakin liikunnasta, jota minä pidän kuolettavan tylsänä, ja sen ymmärrän kyllä. Sitä en ymmärrä, että pakottaa itsensä liikkumaan vastenmielisellä tavalla vain jonkin tuloksen tähden. Kunnonkohotusohjelmat, joissa kehotetaan kaikkia ihmisiä mieltymyksistä riippumatta menemään kuntosalille ja lenkkipolulle, ovat todella kaukana omasta kokemusmaailmastani, mitä liikuntaan tulee.
Koen itse niin kovin eri tavalla. Liikunta on raakaa vähättelyä kuvaamaan sitä, mitä tunnen. On puhuttava urheilusta, vähintään.
Rakas lajini. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta. Niin kuin kaikilla näin pitkään yhdessä olleilla, meilläkin on ollut huonoja ja hyviä aikoja. Arkikin on myrskyisää: kylmiä väreitä onnesta ja ihastuksesta, ja vastuun sekä ahdistuksen tuomia kyyneleitä. Kerran jopa erosimme hetkeksi! Menettämisen tuska oli valtava. En kestänyt kuulla, että ehkä palaisimme vielä yhteen. Halusin irrottautua, jättää kaiken, elää omaa elämääni ensimmäisen kerran.
Villiä vaihetta ei kestänyt kauaa. Aina keskiyön jälkeen tulivat kyyneleet, ymmärrys siitä, että olin menettämässä jotakin järjettömän tärkeää. Kun sitten löysimme toisemme uudestaan, täytyin lämmöstä ja innostuksesta. Olin heti kotonani. Muistin, miltä tuntuu oppia, kokeilla, antautua, innostua. Olit koko ajan ollut siinä, minä olin vain harhaillut.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen kärsin yhä sitoutumiskammosta. Sanon, etten tiedä, mitä teen vuoden tai viiden vuoden kuluttua. Ehkä minulla ei ole enää aikaa sinulle? Sisimmässäni tiedän, ettei kohtaloaan voi rimpuilla pakoon. Ja mikä tärkeämpää, en lopulta haluakaan lähteä. Haluan herätä kuudelta aamulla ja hypätä kylmään autoon nähdäkseni sinut.
Nautin kimalluksesta ja kauneudesta, jonka tarjoat. En silti kaipaa mitään ylimääräistä: hienoja olosuhteita tai hyvää ruokaa. Pelkkä kanssasi oleminen saa minut lämpimäksi ja ääneni käheäksi. Rakastan sinua pyyteettömästi, sen vuoksi, millainen olet. Iloitsen, kun näen itseni sinun kanssasi. Tuot parhaat puoleni esiin. Mihin tahansa menenkin, olen itsevarma, koska tiedän, että minulla on sinut. Ja kun meidät nähdään yhdessä! Sitten vasta olenkin ylpeä.
Olen tutustunut kauttasi moniin hienoihin ihmisiin. Olemme kuin yhtä perhettä. Kun meillä kahdella on vaikeaa, tiedän, että muilla on samantapaisia kokemuksia. 15 onnellista vuotta ei saa ilmaiseksi, ilman suruja. Joskus haluan ihan vain juoruilla sinusta. Sen jälkeen meillä sujuu taas paremmin. Olet myös vienyt minut paikkoihin, joihin en olisi muuten päässyt. Olen joutunut koettelemaan rajojani ja antamaan kaikkeni. Joskus minut on palkittu siitä, aina ei.
Totta kai olen tekemisissä muidenkin kanssa. Se on mukavaa ja virkistävää, terveellistäkin. Helppoa ja kepeää. Ajattelen kuitenkin koko ajan sinua. Kiinnostukseni muihin on hataraa, altista lopahtamaan minkä tahansa vastoinkäymisen edessä.
Yhteytemme ei ole vain fyysinen. Veri, hiki ja ne monesti mainitut kyyneleet kuuluvat kuvioon, totta kai. Mutta meidän välillämme on jotakin isompaa. Jokin sinussa vetää minua puoleensa selittämättömillä tavoilla. Tulet uniini ja saat minut riskeeraamaan kaiken muun arvokkaan, mitä minulla on. Tiedän, että läheiseni toivovat joskus, että suhteemme loppuisi tai edes muuttuisi vähemmän intensiiviseksi. En uskalla ajatella, mitä olisin ilman sinua.
Kutsuisitko tätä liikunnaksi? En minäkään.