Tervetuloa Suomen vikeltäjäinliittoon

Tallilla, jolla käymme vikeltämässä, on seinällä hevosaiheinen juliste. Otsikko on:

Vikeltäjä, vikellät Suomen vikeltäjäinliiton jäsentallissa

 

Vitsi, vitsi. 

Oikeasti juliste on tietenkin tällainen:

Ymmärrän, että vikellys on Suomessa häviävän pieni laji, ja että Ratsastajainliitto on varmasti ihan hyvä organisaatio vikellykselle ja muillekin pienlajeille.

Joskus leikittelen silti sillä ajatuksella, että vikellyksellä olisi oma lajiliittonsa. Se voisi mahdollisesti kuulua johonkin hevosurheilun kattojärjestöön. Sillä hevosurheiluahan vikellys on, mitä suurimmassa määrin. Ratsastusta vikellys ei ole. 

Vikeltäjäinliitossa jäsen ei olisi aina oletusarvoisesti ratsastaja. Hippoksen sijaan kotiin tulisi jäsenlehti Vippos, jossa voisi kyllä olla haastatteluja myös esimerkiksi ratsastuksen, voimistelun ja sirkuksen asiantuntijoilta. Vippoksen välissä olisi silloin tällöin vikellystarvikeliikkeen kuvasto, utopiassa kun elettäisiin. 

Vippoksen lukijoille ei tarvitsisi erikseen teroittaa, että he eivät voi menestyä urheilijoina ilman liikuntaa ja oheisharjoittelua. Ratsastuksen puolella on nimittäin vielä tarpeen sanoa, että kovan urheilijan on hyvä olla kohtalaisessa fyysisessä kunnossa. Vikeltäjää ja aika monen muunkin lajin harrastajaa tuollaiset ohjeet vähän naurattavat. 

Kun vikeltäjäinliiton jäsen pääsisi ulkomaille edustamaan maataan, hänelle annettaisiin palkintojenjakovaatteiden lisäksi verryttelyyn sopivat urheiluvaatteet. Edustusasuun ei kuuluisi lippalakkia, sillä palkintojenjaossa vikeltäjän hiukset ovat vaivalla käherretty kimaltava taideteos, eivät kypärän hiestämä rottakampaus. 

Vikeltäjäinliiton nettisivuilta löytyisi vikeltävän lapsen vanhempainopas, jossa kerrottaisiin lajin perusteista. Sivuilla myös avattaisiin vikellyksen visiota ja johtavia ajatuksia. Tavoiteläpyskän nimi olisi Ympyrällä, ei Kaviouralla. 

No, tämä nyt oli tällainen päiväuni.