Tilannepäivitys ja tunteita, kuten asiaan kuuluu
Sain Roylta aiheellisesti noottia siitä, että blogini ei enää päivity. Olin aidosti unohtanut koko blogin, sori siitä. Vastedes blogi päivittyy ehkä toisinaan, satunnaisesti, ehdottomasti todennäköisemmin harvoin kuin usein.
Sitten viime päivityksen olen saanut vakituisen työn ja lemmikin (jonka elämää voi seurata osoitteessa instagram.com/lammarigato). Elämässäni on siis hieman entistä vähemmän aikaa vikellykselle. Se on ihan luontevaa jatkoa vuosia kestäneelle pyrkimykselleni tehdä vähän vähemmän vikellysasioita. Kun vain ajattelen ihanan pörheää Lämmäri-kissaamme, vikellyssyistä korkealle nousseet sykkeeni ja verenpaineeni laskevat tuossa tuokiossa.
Vikellysasioiden keskinäistä tasapainoa yritän vielä heilauttaa paremmin paikoilleen. Nyt valmennan työni, tai oikeastaan pitkän työmatkani, takia säännöllisesti enää kerran viikossa, mikä on harmillisen vähän, koska käytännön valmennustyö on tässä sekoilussa parasta. Kaikenlaista hallinnollista tauhkaa sen sijaan on ohjelmassa vähän väliä, mikä ei ole optimaalinen tilanne. Jos nimittäin kivojen asioiden ja tylsien asioiden tasapaino vikellysasioiden sisällä on pielessä, koko vikellys alkaa tuntua ankealta. No, kehittelen tätä asiaa pikkuhiljaa.
Kun nyt kerran aloin kirjoittaa, otetaanpa pieni tilannekatsaus:
Kisakausi on ohittanut puolenvälin. Tällä kaudella on taas koettu kisoissa niin suuria tunteita, että jo niiden ajatteleminen uuvuttaa. Flyingessä, jossa aina niin rauhallinen Almamme jännitti kovasti kisapaikkaa, vanhenin varmaan 50 vuotta yhden aamupäivän aikana.
Saavutuksiakin on tullut: vikeltäjistäni Moona on saanut CVICH2*-voiton ja Anna CVIJ1*-voiton, eli ihan aitoja kansainvälisten kisojen voittoja, Maamme-laulut ja kaikki. Miltäkö se tuntuu valmentajasta? Mahtavalta vikeltäjän kannalta, mutta omalta kannaltani ei juuri hirveästi miltään. Tulin tällä kaudella ensimmäistä kertaa ajatelleeksi sitäkin, että minkä perässä tässä oikein juoksen kieli vyön alla ja pää hiessä. Omia voittoja ei ole tulossa, ja vikeltäjien voitot tuntuvat siltä, että hyvä homma Hermanni.
CVI- ja PM-kisat ovat ihan pian täällä (okei, syyskuussa). Niihin liittyy paljon kaikkea hoidettavaa.
Joukkueen kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä. Alkukaudesta Supersankarit avasivat A-tason, mutta sen koommin eivät ole esittäneet vapaaohjelmaansa kisoissa, osin omasta tahdostaan ja osin huonosta tuurista johtuen. Mutta! Viime perjantaina laitettiin vapaaohjelma PM-kuntoon, ja nyt mennään kohti syksyn CVI- ja PM-kisaa täyttä höyryä. Me pystymme tähän.
Vikellystoiminta Tampereella ja Kangasalla pyörii pääosin kuin rasvattu, siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että allekirjoittanut on aavistuksen verran vähentänyt sekoiluaan. Meillä on kesäkaudella kymmenet treenit viikossa kahdella eri tallilla ja seitsemällä eri hevosella. Osaa vikeltäjistä en ole koskaan tavannut, joten täytyy järjestää syksyksi jokin koko porukan yhteinen juttu.
Tulevaan kauteen valmistaudumme miettimällä valmennushakuja ja sitä, mitä meidän kannaltamme on fiksua tehdä. Huomaan joissakin asioissa toistaneeni sokeasti asioita, joita olen oppinut omina vikellysaikoinani, ja se ei yleensä ole hyvä asia. Yritän siis kyseenalaistaa sitä, miten asiat kannattaa hoitaa ja muistaa, että oma tapani ei aina eikä edes yleensä ole se paras tapa. Kokemus on valttia, mutta siihen liittyy myös 15 vuoden ajalta kaikenlaisia lukkiintuneita käsityksiä ja elämää suurempia tunteita.
Elämää suuremmista tunteista puheen ollen: aloin Flyingessä ensimmäistä kertaa vikellysurani aikana ajatella, että vaikka minä en enää valmentaisi, vikeltäisi tai olisi vikellyskomitean puheenjohtaja, mikään vikellyksessä saavuttamani ei katoaisi. Tämä on tietenkin itsestään selvää, kun asiaa katsoo ulkopuolelta, mutta minulle se oli ahaa-elämys. Että tein mitä tahansa, en menetä näitä muistoja:
Laukkaavan hevosen selässä seisominen.
Se hetki, kun pyytää musiikin kisoissa.
Yksi ohikiitävä tekemisen nautinnon ja ilon hetki EM-kisoissa vuonna 2009.
Ensimmäinen vikellysvoittoni käyntijoukkueessa vuonna 2002.
Valmennettavieni ensimmäiset A-tason suoritukset, joiden aikana sain istua katsomossa ihailemassa sitä, mitä olimme yhdessä luoneet ja minkä vikeltäjät toivat näkyväksi.
Sitä, miten Supersankarit katsovat toisiaan ja nauravat yhdessä, ja ajattelen: Jos minua ei olisi, nämä ihmiset eivät tuntisi toisiaan eivätkä olisi tässä nyt kikattamassa ja luottamassa ja oppimassa, mitä on kilpaurheilu ja mitä ystävyys. Olen saanut elämässäni jotakin arvokasta aikaan.