Treeni-iloja eräänä maaliskuun iltana

Viikko ennen kisoja, ei mikään hyvä ajankohta ihmiselle. Paitsi joskus…

Kun hevonen on kuin herran enkeli, vaikka juuri edellisissä treeneissä on pukitellut menemään miten sattuu.

Kun vikeltäjä on aivan poikkeuksellisen liekeissä ja osaa kaiken, ja juuri hänen äitinsä sattuu juuri sinä iltana istumaan katsomossa.

Kun joukkueohjelma menee ravissa (Kyllä! Olemme siirtyneet siihen kieroutuneeseen ihmislajiin, joka tekee joukkuevapaaohjelmaa ravissa) aikaan 5:21, eli alle puolitoista minuuttia yliaikaa. Ei ylitys eikä mikään, kun ajattelee, että kisoihin on puolitoista kuukautta.

Kun vikeltäjä palaa treenitauolta ja tulee halatuksi niin, niin tiukasti ja ilahtuneesti.

Kun kaikki oikein haluavat tehdä improa, vielä yhden ja vielä yhden biisin, ja jälki on niin kaunista ja hauskaa, että melkein tulee kyynel silmään valmentajalle (no joo, siihenhän ei tämän valmentajan tapauksessa paljon vaadita). 

Kun vikeltäjä pelkää ja varoo, mutta ylittää silti itsensä sisulla, päättäväisyydellä ja rohkeudella.

Kun yksi joukkueohjelman kolmesta kolminliikkekokonaisuudesta menee jo laukassa aivan kauniisti.

Kun vikeltäjä onnistuu ja toinen huutaa vilpittömästi kannustusta. 

Kun kaikki vikeltäjät ovat ilmoittautuneet Kipassa yhdellä muistutuksella, moni jo ennen sitä ensimmäistäkään muistutusta.

Kun joukkuevikeltäjää ei pelota. 

Kun viettää lauantai-iltaansa kylmässä maneesissa eikä halua lähteä kotiin.

Kun on ihanat valmennettavat ja muutenkin paras tiimi.