Valmennusmetodini kolmena kuvana

Aika pian valmentajaksi päätymiseni jälkeen huomasin, että pääasiallinen tehtäväni valmentajana on yllyttää vikeltäjiä tekemään juttuja, joita he pelkäävät.

Yllyttämällä saavutetaan vikeltäjien nopea kehittyminen lajissa. Mutta on siinä toinenkin, jalompi päämäärä: pala palalta (ja nyt puhutaan todella pienistä paloista) vikeltäjien itsetunto kehittyy.

En valitettavasti voi sanoa, että olisin onnistunut rakentamaan rautaisia itsetuntoja valmennettavilleni. Päinvastoin: kehityksen suurin jarru meillä on se, että vikeltäjät eivät tee asioita, koska he eivät usko pystyvänsä niihin.

Silti olen kohtalaisen vakuuttunut, että metodini toimii.

Tässä yllytysmetodini, tavoitteiden, oppimisen ja itsetunnon hyvä kierre, lyhyesti selitettynä.

1.     Asetan tavoitteen, en mitenkään juhlallisesti, vaan ihan vain olemalla sitä mieltä, että vikeltäjä x kykenee tekemään asian y. Vikeltäjä itse on tyypillisesti epäileväinen. Hän saattaa suorastaan väittää, ettei ikinä opi kyseistä liikettä tai taitoa. Minä ilmoitan, että ole hyvä ja tee.

2.     Harjoitellaan. Tämä vaihe on vaikein, koska vikeltäjältä meinaa usko loppua. Valmentajana tietysti tiedän, että asia kyllä onnistuu ennemmin tai myöhemmin, mutta joskus myöhemmin on liian myöhään esimerkiksi seuraavia kisoja ajatellen. Saatan joutua antamaan periksi, mikä on vahingollista vikeltäjän itsetunnolle.

3.     Lopulta vikeltäjä oppii jotakin, mitä ei ikinä voinut kuvitella osaavansa. Se ilo on ensinnäkin vikeltäjälle syy jatkaa lajia, toisekseen minulle syy jatkaa valmentamista ja kolmannekseen pieni pala vikeltäjän itsetunnon rakennusainetta. Oppimiseen voi mennä hyvin pitkä aika, mutta sitä palkitsevampi onnistuminen on.

Teoriani on seuraava: Kun tätä sykliä jatketaan tarpeeksi kauan, vikeltäjä lopulta huomaa selvinneensä monenlaisista koitoksista, ja alkaa uskoa omiin kykyihinsä. Silloin tavoitteesta onnistumiseen on lyhyempi matka, koska vikeltäjän epäuskoisuus ei hidasta prosessia.