Vapaaohjelma on taideteos
Vikellys on kilpaurheilua. Tätä puolta korostetaan usein, koska moni luulee vikellyksen olevan pelkkä sirkuslaji.
Vikellyksen vapaaohjelmat ovat kuitenkin omanlaisensa taiteenlaji, tai ainakin niitä kannattaisi sellaisena ajatella. Olen käsittänyt, että joihinkin muihin lajeihin verrattuna vikellysohjelman luomisessa on itse asiassa hyvin paljon vapautta. Vapaaohjelmalle ei ole säännöissä määritelty oikein muita reunaehtoja kuin pituus. Arvosteluperiaatteet tietysti määräävät sitä, millainen on hyvä vapaaohjelma, mutta arvostelussa korostuu ennen kaikkea monipuolisuus.
Haastattelin tänään päivätyöni puolella taiteilijaa, joka kertoi, että ideoiminen ja luonnosten teko on erittäin tärkeä vaike taideteoksen synnyssä. Samaa voi todellakin sanoa vapaaohjelman luomisesta. Moni vikeltäjä näyttää epäilevän, että valmentajan suunnittelema vapaaohjelma on parempi kuin itse tehty. Voin tässä teille kertoa: ei ole. Jos valmentaja on hyvä, hänellä on teknisen tiedon ja arvosteluperiaatteiden ymmärryksen lisäksi näkemystä siitä, millainen vapaaohjelma kutakin vikeltäjää pukee. Silti valmentajasi ei asu sinun kropassasi eikä osaa lukea ajatuksiasi.
Vapaaohjelman suunnitteleminen itse ei tarkoita sitä, ettei saisi ottaa vaikutteita muilta ihmisiltä, liikkeitä muolta vikeltäjiltä tai neuvoja valmentajalta. Se tarkoittaa sitä, että viitsii nähdä vaivaa ohjelmansa eteen.
Olen tullut siihen tulokseen, että kyvyttömyydessä suunnitella itse omaa ohjelmaa on kyse laiskuudesta tai ujoudesta. Kaikki maailman liikkeet ja musiikit löytyvät YouTubesta. Ne ovat ihan kaikkien ulottuvilla, mutta niiden katsominen ja kuunteleminen alkaa jossakin vaiheessa puuduttaa.
Sopivien juttujen löytäminen ei ole helppoa. Siksi vikeltäjä, joka ei ole motivoitunut, turvautuu valmentajan valitsemaan ohjelmaan ja musiikkiin. Valmiista muotista otetun ohjelman tekeminen ei ainakaan lisää motivaatiota.
Varsinkin nuorille vikeltäjille on annettava sen verran anteeksi, että uskon osan ujostelevan oman näkemyksen julkituomista. Ajatuksia vapaaohjelmasta, teemasta ja musiikista saattaa olla, mutta niiden sanominen ja esittäminen pelottaa. Ymmärrän: kun olin itse yläasteella, häpesin kuollakseni musiikkimakuani enkä tosiaan pitänyt itseäni minään koreografien suurmestarina.
(Nykytilanne: Musiikkimaku tai sen puute hävettää yhä, mutta häpeäntuntoni ylipäätään kaiken suhteen on heikentynyt sitten murrosiän. Koreografioissa en ole vieläkään hyvä, mutta onneksi tunnen tyyppejä, jotka ovat.)
Henkilökohtaisen, omien tunteiden ja kokemusten perusteella luodun vapaaohjelman tuominen esiin on paljastavaa. Sama juttu kuin piirustusten näyttämisessä ja julkisesti laulamisessa: tein tämän itse niin hyvin kuin osasin, enkä tiedä, kelpaako tämä ja kelpaanko minä.
Oikeasti oman vapaaohjelman tekeminen on kuitenkin äärettömän palkitsevaa. Ne kehut ja pisteet, jotka on ansaittu omalla työllä, tuntuvat parhailta.
Käytännön esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi valmennettavieni Nalle Puh -teemainen joukkueohjelma. Minä olisin laittanut tytöt tekemään jotain eteerisen herkkää, mutta he keksivät itse idean, joka sopi heille paljon paremmin. Se näkyi pisteissä, sijoituksessa, tekemisen ilossa ja tuomareilta sekä katsojilta tulleessa suorassa palautteessa. Ja kaikki tämä vain sillä, että muutama ihminen viitsi vähän miettiä itse, mitä haluaisi tehdä. Oman jutun tekeminen on paras ja oikeastaan ainoa tapa menestyä. Massaohjelma ei erotu joukosta. Kür, jonka teemaa, musiikkia tai liikekieltä esittäjä ei ymmärrä, on kuin teatterikappale, jonka näyttelijät ovat saaneet tietoonsa pelkät vuorosanat. Teksti kulkee ja kohtaukset vaihtuvat, mutta taide-elämys on kaukana.
Koska hyvä kür on taide-elämys.
Alun perin upotin tähän postaukseen todisteeksi monta videota, mutta lopulta poistin kaikki paitsi yhden. Liisa Villi riittää perustelemaan väitteeni.