Viimeistä kisaa viedään, eikä enempää jaksaisikaan
Miksikö naamallani on niin usein mietteliäs/tyhjä ilme silloinkin, kun minua puhutellaan?
Miksi vastaan kehitysideoihin ”Hyvä ajatus! Toi tosiaan parantaisi meidän tekemistä, pitää toteuttaa.” enkä koskaan tee asialle mitään?
Miksi silmäni alkavat nykiä häiriintyneesti ja suu avautuu, mutta sanoja ei tule, kun joku haluaa vaihtaa treeniaikaa/kilpailuluokkaa/musiikkia/vapaaohjelman liikkeitä?
Miksi kommentoin ”Juu, kyllä tämä jotenkin selviää” enkä tee elettäkään selvittääkseni mitään, kun valmennettavat ahdistuvat perjantain mielenilmauksen ajaksi varatuista junalipuista?
Ylläoleva kuva vastannee kysymyksiin. Yhteen kysymykseen voin vastata sanallisesti:
Olenko ehkä melkoisen helpottunut, jos tämä kausi kisoineen ja valmennuksineen joskus loppuu?
KYLLÄ.