Vikellyksestä ja onnellisuudesta
Koko Vikettäjä-blogin historian aikana tämä tuntuu vaikeimmalta jutulta pukea sanoiksi. Onnesta, ilosta ja rakkaudesta kirjoittaminen on useimmille ammattilaisillekin vaikeaa, vaikeampaa kuin ikävien tunteiden saaminen paperille. Kaikki, mikä tuntuu koettuna valoisalta, virtaavalta ja pakahduttavalta, näyttää tietokoneen ruudulla hölmöltä ja kömpelöltä.
Hankaluudesta huolimatta haluan jakaa nämä ajatukset teidän kanssanne ja laittaa ne talteen myöhempää itseäni varten.
Luen ja kuulen paljon siitä, miten onnellisuuden ja hyvän olon voi saavuttaa tekemällä oikeita asioita: syömällä ja liikkumalla oikein sekä tekemällä sitä, mitä huvittaa. Näistä jutuista voi saada sellaisen vaikutelman, että ihminen tulee onnelliseksi makaamalla rantakalliolla pilvettömänä päivänä ja syömällä tuoreita suomalaisia mansikoita.
Olen kokeillut, ja siitä toden totta tulee ihana olo. Mutta on muitakin tapoja päästä syvien, koko kehoa ja mieltä ravistelevien onnellisuuden tunteiden äärelle. Enkä sitä paitsi usko, että mansikoiden syöminen voi olla kenenkään perimmäinen tehtävä täällä.
Suomessa noin kolme kertaa kesässä koittavaa pilvetöntä päivää pysyvämpi ratkaisu onnellisuuteen on etsiä – tai oikeastaan paremminkin sattumalta löytää – merkitys tekemisilleen.
Minä olen löytänyt sen vikellyksestä ja valmennustyöstä.
Tähän hommaan liittyy paljon kaikenlaista arkista tauhkaa, jonka skippaisin, jos voisin: meilailua, tekstailua, raha-asioiden miettimistä ja loputonta pientä säätämistä. On myös isompia asioita, joiden edessä tunnen pelkoa ja pakokauhua: kamalia loukkaantumisia, isoja riskejä, suurten pettymysten tuottamista pienille ihmisille.
Mutta on niin paljon kaikkea hauskaa, palkitsevaa ja ilahduttavaa.
Se, kun saa päättää, mitä treeneissä tehdään, ja teinit sanovat takapenkiltä vailla ironiaa ”jee” kun kuulevat. Ajatus siitä, että viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen nämä ihmiset jaksavat työskennellä yhdessä ja minun kanssani.
Kun näkee jättäneensä jäljen. Kun voi lakata käskemästä ja pyytämästä, koska vikeltäjät tietävät jo, mitä tehdään – tai heillä on parempia ideoita, jotain sellaista, mitä minä en olisi ikinä keksinyt. Kun näkee omat eleensä toisten vapaaohjelmissa ja kuulee omat sanansa toisten huulilta. Ja kun näkee vikeltäjien pystyvän suorituksiin, joihin en olisi itse pystynyt.
Kun huomaa toistenkin rakastuvan tähän lajiin ja tekevän kaikenlaista älytöntä sen eteen.
Sekin, kun on pitänyt kohtalaisen yhdentekevät treenit, ei ole ollut ihan vireessä eikä luovimmillaan, mutta kuulee lasten juttelevan mukavia ja suunnittelevan tulevaa tossuja putsatessaan.
On palkitsevaa tietää, että tässä ollaan pitkällä matkalla, ja jokainen treeni ja jokainen hoidettu tylsäkin asia on pieni askel kohti seuraavaa tavoitetta. Aina ei ole ihan selvää, mikä milloinkin on tavoitteena. Ei sillä ole niin väliäkään. Olennaista on, että tie on oikea ja palkitseva sinänsä. Saan tyydytyksen ja merkityksellisyyden tunteen monista pienistä asioista.
Vaikka teen tätä itsekkäistä syistä, näen, että tuotan iloa ja onnistumisen kokemuksia myös muille. En ole maailman kummoisin toimittaja, en enää pärjää koulussa muita paremmin, en useinkaan ole hyvä tyttöystävä, ystävä tai perheenjäsen. Minusta ei koskaan tullut lapsitähteä tai muutoin nuorena ansioitunutta. En ole poikkeuksellinen edes vikellyksen suhteen – tässä maassa on monta ihmistä, jotka antavat vikellykselle vielä enemmän kuin minä.
Silti olen vikellykseen liittyvällä työlläni luonut jotain omaa ja arvokasta, josta voin olla joka päivä ylpeä.
Yksi minut yllättäneistä asioista on se, että kiitos ei seisokaan lopussa. Se seisoo kesken matkan ties missä. Salpaa hengityksen ja tuo kyyneleet silmiin, kun katsoo omia vikeltäjiään hevosen selässä ja ajattelee, että tänne asti on tultu. Tietää, että tie on avoin tästä eteenpäinkin.