Itsevarmuus, muiden huomioiminen ja sukupuoli
Naiset sitä ja miehet tätä on aina jossakin määrin väsähtänyt tapa kuvata maailmaa. Aina on myös yksilöitä, joihin sukupuolistereotypiat eivät päde lainkaan. Silti moni huomaa löytävänsä tällaisista stereotypioista tuttuja hahmoja ja tuttuja tilanteita.
Tällä viikolla oli naistenpäivä, ja sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa eräästä havaitsemastani miesten ja naisten välisestä eroavaisuudesta. Uskon tämän olevan juuri sellainen, että siitä voi moni tunnistaa itsensä ja läheisensä.
Aloitan eräästä työssä vastaan tulleesta tilanteesta: Olin menossa miespuolisen henkilön kanssa tapaamiseen, jossa täytyi kommunikoida vieraalla kielellä. Mainitsin, ettei kielitaitoni ole hyvä, ja esitin toiveen, että toinen voisi huolehtia puhepuolesta. Vastaukseksi sain pontevaa vakuuttelua siitä, että toisella osapuolella on kieli hyvin hallussa. No. Nopeasti kävi selväksi, ettei toinen hallinnut kyseistä kieltä ainakaan paremmin kuin minä, kenties jopa huonommin. Tilanne oli aika huvittava.
Toivon, ettei minua ymmärretä väärin! Tämä ei ole tarkoitettu pilkaksi toisen osapuolen kielitaitoa kohtaan. Ei ole paljon varaakaan pilkata kenenkään kielitaitoa, ellei itse uskaltaudu käyttämään kieltä lainkaan. Olin ihan kiitollinen siitä, että toinen hoiti puhepuolen, kun se olisi mennyt reilusti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se sen sijaan huvitti, että ymmärsin tilanteen toistavan tuttua kaavaa: Itse arvelen olevani jossakin asiassa taitamaton ja joku mieshenkilö taas arvelee olevansa taitava – ja sitten käy ilmi, että olen itse asiassa ihan yhtä taitava tai jopa taitavampi. Käsitys omista taidoista on vain tyystin erilainen.
En ole ainoa, joka törmännyt tähän ilmiöön. Jossakin vaiheessa miesten ja naisten itsevarmuudesta tai sen puutteesta työelämässä puhuttiin enemmänkin. Mies menee takki auki vaatimaan lisää liksaa pomolta, kun paljon paremmin suoriutuva naiskollega ei edes kuvittele kehtaavansa tehdä mitään tuollaista. Mies lukee työpaikkailmoituksen ja päättelee olevansa sopiva ja suorastaan loistava hakija, kun taas pätevämpi naishakija arvelee, ettei ole riittävän osaava.
Ilmiö ei päde ainoastaan työelämässä, vaan sen voi huomata yksityiselämässä ja arjessa monin eri tavoin. Se, kuinka korkealle itsensä arvostaa ja mitä itselleen osaa pyytää, heijastelee pohjimmiltaan paitsi omaa minäkuvaa, myös sitä, miten kokee tarpeidensa ja tunteidensa oikeutuksen. Tämä puolestaan näkyy lukemattomissa asioissa, myös niissä aivan pienissä.
Osaako tarpeensa tuoda suorasanaisesti ja häpeilemättä julki? Uskooko, että omat tunteet ovat oikeutettuja, vai lähteekö niitä saman tien kyseenalaistamaan tai pienentämään?
Olen huomannut, että monien miesten usko siihen, että heillä on oikeus saada tarpeensa täytettyä, on suorastaan häkellyttävän vahva ja suoraviivainen. Minulla on nyt nälkä, siispä ruokaa äkkiä tänne! Tai minä olen nyt väsynyt, joten ei siis muuta kuin sohvalle pitkälleen. Meillä naisilla taas helpommin pyörähtävät päässä hiukan erityyppiset kelat: On nälkä ja väsyttää, mutta eikös tässä pitäisi vielä hoitaa tämä ja tuo asia, ennen kuin voi pitää taukoa. Ja ovatkos muut mahtaneet jo saada syödäkseen?
Itsensä kyseenalaistaminen ja itsekriittisyys ovat nähdäkseni naisille selvästi tyypillisempiä kuin miehille. Tämä näkyy tosiaan suurissa asioissa kuten siinä, miten oma ammatillinen ja muu osaaminen koetaan, mutta myös siinä, miten omiin pieniin arkisiin tarpeisiin suhtaudutaan ja miten ne priorisoidaan.
Ihmissuhteissa ja etenkin läheisissä suhteissa itsevarmuuden ja itsekriittisyyden määrä vaikuttavat siihen, millä tavoin muut otetaan huomioon. Jos on taipuvainen näkemään tunteensa aina oikeutettuina ja vaatimaan tarpeilleen aina täyttämistä, on helppo käyttäytyä tahattomankin itsekkäästi. Jos taas on päinvastoin herkkä miettimään sitä, sortuuko omissa tunteissaan liioitteluun, ja jos omat tarpeet on tottunut työntämään sivuun, silloin tulee ihmissuhteissa helposti aina sivuutetuksi.
Tästä aiheutuu miesten ja naisten välille hankalasti tunnistettavaa ja hankalasti korjattavaa epätasa-arvoa. Hankalaa tästä tekee se, ettei kyseessä ole sellainen epätasa-arvo, jossa kukaan varsinaisesti tarkoittaisi toiselle mitään pahaa. Ei kukaan välttämättä suunnittele tai edes ajattele, etteikö ottaisi toista huomioon tai että käyttäytyisi itsekkäästi, mutta silti niin helposti tapahtuu.
Eron siinä, kuinka järkähtämättömästi uskoo itseensä ja oikeuteensa saada tarpeensa tyydytettyä, ei tarvitse olla edes suuri. Tässä voi olla kahden ihmisen välillä varsin pienikin epäsuhta, mutta sen vaikutus helposti kertaantuu ja aiheuttaa ajan kuluessa ison vinouman, kun sama epäsuhta toistuu useissa asioissa.
Vaikka olen itse naisena enemmän itsevarma kuin epävarma (en oikeasti usko, että kukaan kutsuisi minua epävarmaksi!), silti huomaan yllä kuvatun ilmiön omassakin elämässäni. Kun suhteellisesta itsevarmuudesta huolimatta mukana on aina itsekriittisyyden juonne, joka saa kyseenalaistamaan omia tekemisiä ja kääntämään katseen myös muihin, jo tässä kohtaa jää monesti altavastaajaksi. Yksittäisessä asiassa se ei välttämättä kauheasti näy, mutta kun sama toistuu toistumistaan, asetelman epätasa-arvoisuus alkaa olla selvää, jos sen vain haluaa nähdä.
Miten tällaista epätasa-arvoa sitten pitäisi korjata? Mielestäni kumpikaan ominaisuus ei ole vain hyvä tai vain huono. On tiettyyn rajaan asti hyvä, että on itsevarma ja pitää puoliaan, koska jos sitä ei itse tee, kuka sen sitten tekee? Toisaalta en ole valmis hyväksymään sitä ajatusta, että itsekriittisyys ja itsensä kyseenalaistaminen olisivat huonoja asioita. Ne ovat muiden huomioimisen ja myös ihmisenä kehittymisen kulmakiviä, ja sellaisina enemmänkin vahvuus kuin heikkous! Ne kuitenkin tarvitsisivat rinnalleen myös sitä itsevarmuutta.
Liian moni nainen on oppinut ajattelemaan, että jos oma ja toisen etu ovat ristiriidassa eikä kummankaan voida sanoa olevan selvästi väärässä, on reilua asettaa toisen etu omansa edelle. Se ei jatkuvasti toistuessaan kuitenkaan ole oikeasti reilua, koska se ei ole reilua itseä kohtaan. Tämän tulee huomaamaan pitkällä aikavälillä ja erityisesti silloin, kun toinen osapuoli pelaa eri säännöillä.
Jos yksi aina asettaa toisen tarpeet omiensa edelle ja se toinen ei koskaan kyseenalaista omia tarpeitaan, jokainen ymmärtää, miten siinä käy. Paitsi ettei sitä tosielämässä ole aina niin helppo ymmärtää tai edes nähdä!
Haluan vielä kerran palata siihen, että tiedän yleistäneeni tässä postauksessa aika rajusti. Tiedän myös, etteivät yleistykset päde läheskään kaikkiin ihmisiin. Olen itsekin tavannut naisia, joiden käytöstä ei vaikuta koskaan häiritsevän pieninkään itsekriittinen ajatus ja jotka eivät koskaan kyseenalaista edes kaikkein törkeintä sekoiluaan. Samoin on varmasti olemassa paljonkin miehiä, jotka jäävät työelämässä tai yksityiselämässä muiden varjoon, koska asettavat muiden tarpeet aina omiensa edelle tai ovat hyvin epävarmoja itsestään.
Silti rohkenen edelleen arvella, että moni pystyi tunnistamaan omasta elämästään miehille ja naisille tyypilliset toimintatavat ja roolit sellaisina, kuin ne tässä esitin. Koetetaan siis sukupuoleen katsomatta oppia vaalimaan molempia: sekä tervettä itsekriittisyyttä että sen rinnalla myös vahvaa itsevarmuutta!
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Elmer L. Geissler/CC0/Pixabay (alempi)