Kestävän parisuhteen salaisuus

Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, haluan kirjoittaa minun ja mieheni avioliiton merkkipäivän kunniaksi kaksi rakkausaiheista postausta, joista tämä on toinen. Ensimmäinen käsitteli hääjuhlaa, ja tässä postauksessa käsittelen itse parisuhdetta.

Senkin mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa, ettei avioliittoamme voi pitää varsinaisesti pitkänä, kun verrataan iäkkäämpien parien useita vuosikymmeniä kestäneisiin liittoihin. Sen verran avioliitolle on kuitenkin kertynyt jo pituutta, että uskallan puhua kestävästä parisuhteesta. Juuri siitä aioin tässä kirjoittaa: Mistä aineksista ajattelen kestävän parisuhteen muodostuvan? Mitkä ovat mielestäni olleet oman parisuhteeni vahvuudet?

Silläkin uhalla, että tämä saattaa koko postauksen aiheen vähän outoon valoon, aloitan tällä toteamuksella: minusta parisuhteen pituus ei ole itseisarvo. En erityisemmin ihaile kenenkään parisuhdetta vain sillä perusteella, että se on kestänyt kauan. Olen tavannut joitakin vanhempia pariskuntia, joiden suhteen kesto herättää lähinnä kysymyksen miksi. Miksi ihmeessä olette olleet niin kauan yhdessä, kun teitä näyttävät yhdistävän ainoastaan pitkä historia, yhteinen koti ja keskinäinen vihanpito?

Jos pitkän parisuhteen salaisuus on jommankumman tai molempien kyky raahata loputtomasti kivirekeä ylämäkeen, se ei ole sellaista elämää, jota itse ihailisin. Kuten kaikissa kestävyyslajeissa, sinnikkyyttäkin tarvitaan. Omasta mielestäni sinnikkyys menee kuitenkin liian pitkälle siinä vaiheessa, kun se tarkoittaa sitä, että hyvän parisuhteen tavoitteesta täytyy luopua nykyisen suhteen säilyttämiseksi.

Jotta pitkän ja hyvän suhteen voi saada samassa paketissa, se vaatii mielestäni erityisesti yhtä asiaa, jota ei nykyään korosteta lainkaan tarpeeksi: yhteisiä tavoitteita. Minusta parisuhde ei ole ihanteellisimmillaan elämistä rinnakkain, vaan se on yhteisen elämän jakamista ja rakentamista. Se ei tarkoita, että kaikki täytyisi tehdä yhdessä tai ettei pariskunnan osapuolilla saisi olla omia juttujaan. Se tarkoittaa, että elämällä on yhteinen suunta, johon yhteen hiileen puhaltaen pyritään.

Minulle ja miehelleni tuo on ollut suhteemme suuri vahvuus: meillä on aina ollut yhteinen suunta ja yhteiset tavoitteet. Olemme aikanaan menneet naimisiin hyvin lyhyen yhteisen taipaleen jälkeen, jo aivan suhteemme alkumetreillä. Tämä ei ole muodostunut ongelmaksi. Vuosia taaksepäin katsomalla on helppo nähdä, kuinka tärkeä liima juuri se on suhteellemme alusta pitäen ollut, että meillä on ollut yhteiset päämäärät.

Jos sanon suoraan, mielestäni nykyajan parisuhdeneuvot monesti jopa sotivat yhteisiä tavoitteita vastaan. Usein korostetaan sitä, miten tärkeää on, ettei parisuhteen anna häiritä omien unelmien tavoittelua ja oman elämän rakentamista. Kerrotaan surkuttelevia tarinoita ihmisistä, jotka ovat menneet tekemään sen kauhean virheen, että ovat luopuneet jostakin parisuhteen vuoksi. Parisuhteen tärkeimmäksi taloudelliseksi haasteeksikin esitetään se, että omat rahat ja omaisuus saadaan varmasti suojattua puolisolta.

Kun puhutaan unelmista ja niistä kiinni pitämisestä, on selvää, että niihin unelmiin ei sisällytetä parisuhdetta vaan parisuhde sijoitetaan enemmänkin sinne uhkapuolelle; se esitetään asiana, joka saattaa romuttaa unelmat.

Tietoisesti tai tiedostamatta parisuhteen ihanteeksi asetetaan suhde, jossa molemmat vaalivat huolellisesti omaa erillistä elämäänsä. Pariskunnan väliset siteet jäävät sen verran ohuiksi, että ne pystyy tarvittaessa nopeasti ja siististi katkaisemaan. Samalla meidän pitäisi kuitenkin uskoa vakuuttelut siitä, ettei tämä vaikuta parisuhteen laatuun mitenkään tai ainakaan negatiivisesti.

En väitä, että yllä kuvattu sanoma olisi kokonaan väärä tai tarpeeton. On ihan tarpeellista kertoa, ettei kumppaniin ripustautuminen tai omien tarpeiden ja toiveiden unohtaminen ole kovin hyvä lähtökohta suhteelle. Mielestäni tämä sanoma vain ylikorostuu niin paljon, että se antaa väärän ja vahingollisen kuvan kestävän parisuhteen muodostamisesta.

Vaikkei lapsenomainen riippuvuus kumppanista ole tietenkään hyvä asia, harva meistä haluaa myöskään kokea, ettei kumppani tarvitse meitä mihinkään. Minä en tarvitse sinua ei ole mikään rakkaudentunnustus tai toisen käytöksestä välittyessään mikään vahvan parisuhteen signaali. On ihan hyväksi tarvita suhteen toista osapuolta – terveellä, aikuisella tavalla.

Keskustelin aikoinaan erään läheiseni kanssa etäsuhteista. Ilmaisin, etten olisi halukas ryhtymään suhteeseen, jossa asutaan puolison kanssa eri paikkakunnilla pitkäaikaisesti. Vastaukseksi sain lempeitä nuhteita vanhanaikaisesta ajattelusta ja läheisriippuvuudesta. Tähän totesin, etten ole mennyt naimisiin ollakseni yksin – enkä todellakaan purematta niele ajatusta siitä, että tämä olisi jonkinlainen asennevamma pariutumista ajatellen!

Ei parisuhteessa nykyäänkään tarvitse todistella sitä, kuinka vähän toista tarvitsee, tai kilvoitella siitä, kuinka erillään pystyy elämään. Olen myös pannut merkille, että kun julkisuudessa on esillä pariskuntia, jotka kumpikin elävät tahoillaan hyvin omille asioilleen omistautunutta elämää, aika pian perässä seuraa ilmoitus erosta. Tästä en edes ylläty. Jos elämän rakentaa kauas kumppanista ja sitä pyörittää aivan kaiken muun paitsi parisuhteen ympärillä, helpostihan jossakin vaiheessa nousee esiin se kysymys, että mitä tällä parisuhteella oikeastaan edes tehdään. Mihin sitä toista tarvitaan?

Myönnän hiukan järkyttyneeni siitä tavasta, jolla korona-aikana kirjoitettiin parisuhteiden tilasta. Mediassa kerrottiin, kuinka parisuhteet kriisiytyvät, kun kaiken ollessa kiinni pariskunnat joutuvat viettämään enemmän aikaa saman katon alla. Samalla jaettiin vinkkejä tilanteesta selviytymiseen. Anteeksi mitä?

Ymmärrän kyllä, että joillakin tilanteeseen saattoi liittyä sellaisia haasteita kuten omien ja kumppanin etätöiden sekä lasten etäkoulun sovittaminen tiloihin, joita ei ole sellaiseen sirkukseen suunniteltu. Noin yleisesti ottaen ihmettelin kuitenkin sitä ajatusta, että runsaampi ajan viettäminen kumppanin kanssa olisi kriisi. Sen pitäisi minun ymmärrykseni mukaan olla suhteen laatua nostava tekijä. Ellei se sitä ole, tästä on ihan perusteltua vetää johtopäätöksiä.

Sen lisäksi, että pariskunnan osapuolilla olisi mielestäni hyvä olla yhteisiä tavoitteita ja halu elää aidosti yhteistä elämää, tahtoisin kiinnittää huomion muutamaan seikkaan, joita ei mielestäni korosteta tarpeeksi, kun puhutaan kumppaninvalinnasta.

Lähden taas liikkeelle hiukan nurinkurisesti ja negatiivisen kautta eli erosta: Mielestäni pariskunnan erotessa tilanteen traagisuus ei usein niinkään liity siihen, että on lopulta päädytty eroon. Usein tragedian alkulähde on siinä, että on alun perin päädytty yhteen sopimattoman kumppanin kanssa.

Sopivan kumppanin etsimisestä on sanottu ja kirjoitettu paljon, mutta itse nostaisin esille kolme juttua. Ihan ensimmäiseksi kumppaniehdokkaan pitäisi suhtautua pariutumiseen yhtä vakavasti (tai yhtä kevyesti). Väitän, että suuri osa kivuliaista, eroon päättyvistä suhteista aiheuttaa suurta tuskaa siksi, etteivät sen osapuolet ole olleet samalla sivulla sitoutumisen suhteen. Kumppani voi periaatteessa olla ihmisenä sopiva ja täydellinen. Hyvää suhdetta ei kuitenkaan todennäköisesti synny, jos toinen haluaa sitoutua, asettua aloilleen ja mahdollisesti perustaa perheen ja toinen taas haluaa katsella ja kypsytellä tilannetta hiljalleen ja näkee vakavamman sitoutumisen asiana, joka ei kuulu lähitulevaisuuteen vaan tapahtuu ”sitten joskus”.

Tämä on asia, jonka osalta nähdäkseni jaetaan myös suoranaisen vahingollisia neuvoja. Etenkin naisia varoitellaan, ettei miehiä saa säikyttää sitoutumishalukkuudellaan tai varsinkaan lapsitoiveillaan ja ettei tällaisia asioita saa ottaa esiin liian nopeasti. Minä sanoisin, että päinvastoin: Jos haluat sitoutua ja etsit vakavaa ja vakaata parisuhdetta, sano se mahdollisimman pian. Kerro myös selvin sanoin, mitä sinulle tarkoittaa ja pitää sisällään. Voi toki olla, että toinen siitä säikähtää, mutta sehän kertoo siitä, että suhtautumisenne sitoutumiseen on erilaista. Silloin on vain hyvä, jos se tulee heti ilmi.

Minulle mieheni oli alusta pitäen sopiva kumppani myös siksi, että hän oli yhtä tosissaan kuin minä. Toisin sanoen jaoimme molemmat siinä vaiheessa elämäämme samankaltaiset ajatukset siitä, millaista ja kuinka vakiintunutta parisuhdetta toivoimme. Kuinka tärkeää se onkaan ollut ja kuinka monelta sydänsurulta se on säästänyt!

Toinen juttu, jota myös liian harvoin näkee mainittavan, kun puhutaan siitä, mihin kumppaniehdokkaassa pitää kiinnittää huomiota, on suhtautuminen sukuun ja perheeseen ja ylipäätään sosiaalisiin suhteisiin. Ei auta, että kumppani on urheilullinen, tanssitaitoinen sekä lapsi- ja eläinrakas ja vielä luotettavakin juuri niin kuin toivot, jos käsityksenne siitä, millaista sosiaalista elämää tulette viettämään, ovat täysin eri planeetoilta.

Onko se sitten oikeasti niin tärkeää? Kyllä se vain on. Mietipä itse: Toisella on äärimmäisen läheiset perhesuhteet ja hänestä äiti tietää edelleen monet asiat parhaiten ja kaikki liikenevä vapaa-aika vietetään mielellään lapsuudenperheen kanssa. Toisella taas on omaan sukuunsa etäiset välit ja hänestä suku on, ellei suoranaisesti pakollinen paha, niin kuitenkin jotakin, mikä ei saa ottaa elämässä liian suurta roolia. Ei tarvita kummoista mielikuvitusta sen ymmärtämiseksi, että tässä on kaikki ainekset jatkuvaan, jopa elämänmittaiseen konfliktiin.

Kyse ei myöskään ole vain suvusta vaan ylipäätään sosiaalisista suhteista ja siitä, kuinka niitä ylläpidetään. Kun intro- ja ekstroverttiyden merkitys on muussa elämässä jo kohtuullisen hyvin ymmärretty, tätä ymmärrystä kannattaa soveltaa myös parisuhteisiin. Jos toinen viettää mielellään arki-illat kotona omassa rauhassa ja kavereita nähdään vain erikseen sopien ja toisen mielestä siinä ei taas ole mitään ongelmaa, vaikka yhteisellä sohvalla joka ilta istuisivat ”Ake, Kake, Pera ja mä”, niin taaskin katastrofin ennusmerkit ovat aika selvät.

Kun parisuhteessa on yksimielisyys siitä, pyyhältääkö anoppi keittiöön omine lupineen ja onko kavereille jatkuvat avoimien ovien päivät, se säästää paljolta pahalta. Uskokaa pois!

Sitten vielä kolmas juttu. Ei voi missään nimessä väittää, ettei kommunikaation merkitystä parisuhteiden osalta korostettaisi tarpeeksi. Kyllähän sitä korostetaan! Jokainen parisuhdeterapeutti ehdottaa jokaiseen ongelmaan, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Menisin kuitenkin jopa vähän pidemmälle: Älkää odottako, että olette siellä parisuhteessa ja teillä on ongelmia, joista pitäisi kommunikoida. Kiinnittäkää alun alkaenkin huomiota siihen, kommunikoiko toinen ja tekeekö hän sen sellaisella tavalla, että se on teille ymmärrettävä ja tyydyttävä.

Minä olen varsin nuoresta pitäen tiennyt, että tarvitsen miehen, joka osaa puhua. Olen itse hyvin verbaalinen ihminen ja puhun mielelläni. On vuosien varrella käynyt yhä selvemmäksi, kuinka tärkeää tässä asiassa on saada vastakaikua. Muuten seurauksena on lähes vääjäämättä mielipahaa ja väärinymmärryksiä.

Tässä vanhemmat sukupolvet jakavat mielestäni joskus vähän kyseenalaisia ohjeita. Olen itsekin kuullut vanhemmilta naisilta, että eivät ne miehet osaa puhua tällaisista jutuista ja että miehet ovat sellaisia, että he näyttävät rakkautensa vain teoilla. Väitän, että juuri tällaisia asenteita vaalimalla ylläpidämme kulttuuria, jossa puhuminen parisuhteessa on vain naisten juttu eikä miesten mukamas edes tarvitse osata puhua eikä kantaa vastuuta parisuhteen tunneilmaisusta. Sanoisinkin, että ellet ole aidosti tyytyväinen siihen, että miehen suurin rakkaudentunnustus on talvirenkaiden vaihtaminen, ei siihen tarvitse myöskään tyytyä. Kommunikointiin kannattaa päinvastoin kiinnittää huomiota jo tapailuvaiheessa. (Pätee myös toisinpäin!)

Minun ja mieheni parisuhteen punainen lanka on alusta aina näihin päiviin asti ollut juuri se, että meillä on ollut yhteiset tavoitteet ja tietyt tärkeät jutut ovat osuneet kohdalleen niin, että hyvä ja toimiva arki on ollut mahdollinen. Samaa voin suositella muille, vaikkei se kaikin osin vastaa vallitsevaa käsitystä hyvästä parisuhteesta: Jos haluatte vakiintua ja kestävän parisuhteen, miettikää tarkkaan, mille pohjalle sen rakennatte. Haluatteko samoja asioita, onko teillä kumppaninne kanssa yhteisiä tavoitteita ja onko teillä samansuuntainen näkemys siitä, millainen arkenne olisi ja miten sitä elettäisiin?

Lyhyesti sanottuna: pystyttekö rakentamaan aidosti yhteisen elämän?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Mina6120/CC0/Pixabay (ylin), Werner Moser/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Duncan Dao/CC0/Pixabay (alin)