Hyvesignalointi ja keskiluokkainen hedonismi törmäyskurssilla
Luin taannoin kolumnin, jonka kirjoittaja avautui pitkästi siitä, kuinka yksityisautoilu hävettää häntä syvästi ja tuskallisesti. Mainituksi tulivat tietysti ilmastonmuutos ja siihen liittyvät ilmiöt. Puoltaviakin näkökohtia löydettiin. Ne haettiin luonnollisesti feminismin kautta – olihan kyseessä naisen autoilu. Jäin odottavalle kannalle sen suhteen, käsitelläänkö tekstissä mahdollisesti myös sitä, kuinka yksityisautoilu on pohjimmiltaan valkoisten cis-ihmisten etuoikeus. No, sitä ei taidettu suoranaisesti käsitellä, tai sitten vain luin huonosti.
Joka tapauksessa oli selvää, että kirjoittaja koki yksityisautoilun erittäin pahaksi asiaksi. Kuitenkin hän oli omassa elämässään kallistumissa yksityisautoilun puoleen, ja mikä olikaan syy? Kun autoilusta puhutaan kuolemansynnin kaltaisena asiana, syyn voisi odottaa olevan esimerkiksi se, ettei työssäkäynti onnistu ilman omaa autoa tai että lähimmät palvelut ovat yli kymmenen kilometrin päässä. Syyn voisi siis kuvitella olevan aika pakottava.
Vielä mitä: syy yksityisautoilun valitsemiseen oli harrastuksiin kulkemisen helppous. Eikä ollut ensimmäinen kerta.
Olen monta kertaa törmännyt siihen, että samalla, kun koetaan tarpeelliseksi kertoa, kuinka pohjattoman itsekästä ympäristön tuhoamista se autolla ajaminen onkaan, sen oikeutukseksi hyväksytään kuitenkin omalla kohdalla vapaa-ajanvieton helpottaminen. Niin kuin että kyllä vain, autoilu tuhoaa maapallon, mutta kun sillä autolla on vain niin tavattoman kätevä kulkea jumppaan tai lähikaupungin kulttuuritarjontaa ihmettelemään, niin täällähän sitä sitten huristellaan!
Yksityisautoilu on toki vain yksi esimerkki. Kysyin taannoin tuttavaltani, mihin hän aikoo matkustaa lomalla. Siihen asti hän oli lähes aina tehnyt lomalla jonkin reissun, joten oletin, että niin tapahtuisi silläkin kertaa. Vastaukseksi sain, ettei hän ollut menossa mihinkään. Hän ei ollut löytänyt mieluisaa matkakohdetta ja halusi kuulemma ajatella ilmastoa sentään sen verran, ettei ihan pelkästä lentämisen ilosta lennä mihinkään. Pidin kommenttia itseironisena, joten naurahdin. Tuttavan reaktiosta päättelin kuitenkin nopeasti, ettei nyt ollut tarkoitus nauraa. Tarkoitus oli ihailla tuttavan ilmastoystävällisyyttä.
Juuri tällaisiin esimerkkeihin tiivistyy jotakin olennaista nykyisestä keskiluokkaisesta elämäntavasta, tiedostavuudesta ja ennen muuta siitä, kuinka näiden kahden asian sopusoinnusta – tai lähinnä sen totaalisesta puutteesta – viestitään ulospäin.
On erittäin tärkeää tuoda julki, että suhtautuu tiedostavasti kaikkiin niihin asioihin, joihin tällä hetkellä kuuluu suhtautua tiedostavasti. Jos toimii peräänkuuluttamiensa periaatteiden vastaisesti, on yhtä tärkeää viestiä, millaista häpeää ja syyllisyyttä aiheen tiimoilta tuntee, ja poseerata näiden tunteiden äärellä.
Koko yhtälössähän on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, ettei keskiluokkaisessa elämässä ole paljonkaan tärkeämpiä asioita kuin erilaiset nautinnot ja elämykset sekä kaikkinaisen pahan mielen ja vaivan välttäminen. Tästä siis hyvinkin seuraa, ettei paheksuttavan toiminnan kynnys ole yleensä käytännössä kovin korkea. Jos on ihan vain kivempaa tehdä jotakin kuin olla tekemättä eikä sille ole käytännön esteitä, niin sittenpä tehdään juuri niin. Ja tosiaan muistetaan mainita ilmasto, lajikato, kolmansien maiden ahdinko ja niin edelleen sekä ennen muuta näihin liittyvä syyllisyys.
Kun näin – kieltämättä – melko purevaan sävyyn tästä aiheesta kirjoitan, joku voisi tietysti kysellä ratkaisuehdotusten perään. Ellei kerran keskiluokkainen näennäistiedostava elämäntapa ilmasto- ynnä muine ahdistuksineen miellytä, mitä sitten ehdotan?
Olen ensinnäkin loputtoman kyllästynyt tyhjänpäiväiseen ja tehottomaan syyllisyyteen, jota usein esitellään turhankin hanakasti ulospäin. Ei enää edes riitä, että itse hyvesignaloi, vaan muidenkin pitäisi muistaa tehdä niin, vähän niin kuin kyse olisi hyvistä käytöstavoista. Muista sanoa kiitos, ole hyvä ja anteeksi – sekä kuormitin ilmastoa, sori siitä.
Kun tässä taannoin syysaurinko helli suomalaisia suorastaan ihmeellisen lämpimästi, siitäkin täytyi joidenkin rynnätä muistuttamaan, että stop tykkänään! Nyt ei sovi ilmaista nauttivansa säästä, koska se johtuu ilmastonmuutoksesta! Ja jos aiot nauttia, muista vähintään sivulauseessa mainita, että tunnet sienimetsään kulkiessasi asianmukaista ilmastoahdistusta!
Epäselväksi on jäänyt, ketä tai mitä se auttaa mitenkään, että porskutamme yltäkylläistä elämäämme eteenpäin syyllisyydestä vääntelehtien. Käytäntö on osoittanut, että syyllisyys muuntuu monessa tapauksessa korkeintaan näennäisiksi korjausliikkeiksi ja symbolisiksi eleiksi. Nämä muistuttavat lähinnä jonkinlaista aneiden maksua hyvityksenä ilmasto- ynnä muista synneistä.
Minusta turhan syyllisyyden sijaan olisi aiheellista miettiä omaa elämäntapaansa syvemmin. Millainen oma elämäntyyli on; mitä pitää tavoiteltava ja arvokkaana; mihin oman aikansa todellisuudessa käyttää; mikä niihin omiin kinttuihin oikeasti laittaa vipinää?
Sekä loputon kulutuskeskeisyys että elämyshakuisuus ovat molemmat keskiluokkaista elämäntapaa leimaavia ilmiöitä. Ne ovat asioita, jotka voivat laittaa kätemme ja päämme töihin sekä täyttää arkemme. Siitä huolimatta monikaan ei välttämättä tunnusta näitä elämänsä keskeisiksi arvoiksi. Kun tähän asiaan saisi muutoksen ja koko elämäntapansa saisi muutettua enemmän niiden arvojen suuntaan, jotka tunnustaa omikseen, siinä voisi olla avain aitoon, isoon muutokseen.
Kun miettii vähemmän sitä, mitä haluaa viestittää ulospäin, ja enemmän sitä, mikä se oman elämän ja valintojen todellisuus on, arvot ja käytännön teot voisi saada paljon paremmin synkronoitua. Samalla ulkokultainen syyllisyys voitaisiin kärrätä kaatopaikalle – tai kierrättää ja muokata siitä jotakin käyttökelpoisempaa.
Kaiken kaikkiaan joskus on hyvä tutkia enemmän itseään kuin tähyillä ulospäin. Tarve itsensä ilmaisemiseen kuluttamalla ja some-seksikkäiden elämysten metsästämiseen ja toisaalta tarve kertoa, että ilmaston kuormittaminen ahdistaa meitä, ovat molemmat ilmiöitä, jotka ovat paljolti meidän itsemme ulkopuolelta lähtöisin. Niin kauan kuin olemme liikaa kiinni siinä, mitä meiltä odotetaan ja miltä näytämme ulospäin, olemme tavallaan tuomittuja siihen noidankehään, jossa ensin elämme enemmän kuin yltäkylläisesti ja sitten koemme velvollisuudeksemme syyllistyä siitä.
Mielestäni siinä ei tapahdu mitään vahinkoa, jos luovumme niistä julkisista performansseista, joissa pukeudumme säkkiin ja ripottelemme tuhkaa päällemme, kun olemme ensin tehneet aika lailla niitä juttuja, joita meidän oletetaankin tekevän. Tällainen ilveily ei tule koskaan ratkaisemaan yhtään isoa kysymystä; ei sitä, onko elämä omien arvojen mukaista eikä maapallon eikä ihmiskunnan kohtaloa. Isot kysymykset ratkaistaan paljon rehellisemmällä ja perustavammalla tasolla – siellä, missä elämäntapaamme liittyvät valinnat oikeasti tapahtuvat.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Victoria/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)