Elektroniikan rooli kerskakulutuksessa

En salaa sitä, etten itse ole oikein elektroniikkaihminen. Minulle erilaiset laitteet ja vempeleet ovat vain välineitä, eivät itsetarkoitus. Minua ei vähimmissäkään määrin kiinnosta uudistaa elektroniikkaa pelkästä uudistamisen ilosta. Käytäntö on enemmänkin se, että vasta rikkinäinen korvataan uudella, ja sekin usein pitkin hampain ja manausten saattelemana. Tästä huolimatta arki pyörii enkä ole huomannut jääväni mistään tärkeästä paitsi.

Asenteeni ei varmasti ole kovin poikkeuksellinen, jos puhutaan sellaisesta elektroniikasta kuten jääkaapista tai pyykinpesukoneesta. Ne monikin vaihtanee vasta pakon edessä. Tilanne on kuitenkin toinen viihde-elektroniikan osalta.

Ei ole tavatonta, että televisio vaihtuu uudempaan siksi, että halutaan suurempi ja laadukkaampi televisio. Laukku- ja taskukokoisten ruutujen osalta tilanne on vielä pahempi: läppärit, padit ja varsinkin puhelimet moni päivittää melko säännöllisesti eikä jää odottamaan edellisen hajoamista.

Viihde-elektroniikan nopeatempoinen vaihtaminen mielellään myös myydään kuluttajille, niin kuin kyse olisi todelliseen tarpeeseen perustuvasta asiasta. Pahimmassa tapauksessa ei tyydytä mielikuvien ja mainosten voimaan vaan käytössä ovat asteen verran järeämmät aseet. Laitteet on saatettu valmistaa sellaisiksi, että korjaaminen ei ole käytännössä mahdollista tai se on kalliimpaa kuin uuden laitteen osto. Toimivista laitteista voidaan myös tehdä vähitellen käyttökelvottomia esimerkiksi sillä, että niiden käyttöjärjestelmän tuki lopetetaan.

Jossakin määrin ongelmaan on havahduttu. Kun jo yli 20 vuotta on eletty taskukokoisten, alati vaihdettavien puhelinten maailmassa, on selvää, että ”puhelinten hautausmaa” alkaa olla kooltaan melkoinen. Käytetyille puhelimille ja muulle käytetylle elektroniikalle onkin luotu jonkin verran myyntikanavia.

Myös EU-tasolla on pyritty puuttumaan puhelinten lyhyeen käyttöikään. Älypuhelimia koskevalla asetuksella on muun muassa haluttu varmistaa puhelinten varaosien ja käyttöjärjestelmäpäivitysten saatavuus edes joidenkin vuosien ajan.

Mikään mainituista asioista ei tosin ratkaise perimmäistä ongelmaa eli elektroniikan liian nopeaa vaihtosykliä – ei niiltä osin, kuin se liittyy laitteiden nopeaan uusimiseen muista kuin laitteen kestävyyteen liittyvistä syistä. Jos kuluttaja kokee tarvitsevansa uuden puhelimen jopa vuoden välein ja uskoo saavuttavansa puhelimen jatkuvalla vaihtamisella jotakin lisäarvoa, se ei puhelinten kestävyyttä parantamalla tai niiden kierrätystä lisäämällä ratkea. Kyse on asenteesta ja uskomuksista.

Tietynlainen kehitysusko ei silti ole vain yksilön asia ja ominaisuus, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä. Yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme liittyy vahvasti ajatus kehityksestä ja eteenpäin menemisestä. Viime vuosikymmeninä tämä ajatus on ymmärrettävästi kohdistunut paljolti tekniikkaan ja elektroniikkaan. Olemme tottuneet ajattelemaan, että jatkuvasti tulee uudempaa ja parempaa ja että nämä uudistukset parantavat elämänlaatuamme.

Mutta onko asia näin? Vaikka myönnän nöyrästi, että tämä kysymys varmasti heijastelee myös omia taitojani (tai niiden puutetta) viihde-elektroniikan käyttäjänä, haluan silti esittää sen: Mitä olennaisia ja merkittäviä muutoksia älypuhelimissa on tapahtunut sen jälkeen, kun ensimmäiset jokamiehen älypuhelimet ovat tulleet markkinoille? Mitä sellaisia muutoksia älypuhelimissa on tapahtunut, että voidaan pitää välttämättömänä tai edes erityisen perusteltuna sitä, että suuri osa meistä on älypuhelinaikana ehtinyt omistaa jo useita puhelimia?

Jottei juututtaisi liikaa pelkkiin puhelimiin, samaa ajatusta voidaan soveltaa vaikka televisioihin: mitä mullistavia muutoksia on tapahtunut sen jälkeen, kun putkitelevisioista siirryttiin taulutelevisioihin? Jos tässä ajatusleikissä halutaan mennä oikein pitkälle, voidaan jopa kysyä, oliko edes putkitelevisioista taulutelevisioihin siirtyminen niin mullistava asia. Niillä on tiettävästi molemmilla ollut hyvin samanlainen tehtävä ihmisten arjessa.

Olen valmis väittämään, että vaikka tekniikka kehittyy ja myös elektroniset laitteet kehittyvät, sellainen muutos, joka on tavallisen käyttäjän ja kuluttajan kannalta erityisen merkityksellistä, on huomattavasti hitaampaa kuin elektroniikan tavanomainen vaihtoväli. Tämän vuoksi väitän myös, että erityisesti nopeassa tahdissa uudistettavaa viihde-elektroniikkaa voitaisiin uudistaa huomattavasti hitaammin ilman, että se vaikuttaisi keskivertokäyttäjän arkeen ja elämänlaatuun ainakaan heikentävästi.

Toisaalta jos noustaan yksilötasolta taas hiukan suurempiin linjoihin, täytyy rehellisyyden nimissä todeta, ettei pelkkä kuluttajan asennemuutos riitä. Juuri tänä vuonna on ollut menossa valtava televisioiden vaihtoralli, jolla ei ole ollut mitään tekemistä kuluttajien mielihalujen kanssa. Lopullinen siirtyminen HD-lähetyksiin johti siihen, että käsittämätön määrä käyttökelpoisia televisioita täytyi joko kokonaan hylätä tai vähintään hankkia niiden yhteyteen lisälaite. Eikä tämä ollut tavallisen kuluttajan päätös.

Tavallisen kuluttajan päätös ei ole ollut myöskään 5G-verkon rakentaminen tai 2G- ja 3G-verkkojen sulkeminen. Näihinkin liittyy kuluttajan kannalta käyttökelvottomiksi käyviä laitteita ja toisaalta uusien laitteiden ostamisen painetta.

Mielestäni sekä yhteiskunnallisella että yksittäisen kuluttajan tasolla olisi hyvä miettiä, mikä todella on Kehitystä isolla K:lla ja mikä on vain muutosta. Vaikka kehitystä tapahtuisikin, mikä sen todellinen painoarvo ja merkitys on? Mikä kehitys on sellaista, että se täytyy pikimmiten tuoda tavallisen kuluttajan arkeen sillä hinnalla, että uusia laitteita tulee liukuhihnalta ja toinen liukuhihna vie vanhoja laitteita pois?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Mariakray/CC0/Pixabay