Henkinen itsepuolustus

Kirjoitin otsikon ja sitten meinasin korjata sen. ”Itsepuolustus” kuulostaa hurjalta, koska puolustautuminen viittaa siihen, että joku on hyökännyt. Ehkä ”itsesuojelu” olisi parempi? Mutta ei. Halusin sittenkin käyttää juuri tuota sanaa, sillä meidän henkistä hyvinvointiamme vastaan useinkin joku tai jokin todella hyökkää.

Henkinen itsepuolustus tarkoittaa minulle ennen muuta sen asian ymmärtämistä, että olemme kukin viime kädessä itse oman hyvinvointimme vartijoita ja puolustajia. Meidän tehtävämme on tehdä elämässämme sellaiset rajanvedot, jotka auttavat meitä voimaan hyvin. Tämä on usein yllättävän haastavaa.

Vaikka esimerkiksi kiusaaminen ja väkivalta ovat monin tavoin vaikeita ja hajottavia asioita, niissä on helpottavana tekijänä se, että ne on kohtuullisen helppo tunnistaa tilanteiksi, joissa meitä kohdellaan väärin. Jos tämä kuitenkin on meille syystä tai toisesta vaikeaa, usein ainakin joku muu osaa kertoa meille, että olemme kaltoinkohtelun uhreja.

Paljon mutkikkaammaksi tilanne menee, kun emme ole selvän kaltoinkohtelun uhreja mutta hyvinvointimme on silti uhattuna. Tällainen tilanne voi muodostua, kun esimerkiksi työmme tai perheemme vaatii meiltä liikaa. Voi olla vaikea huomata, että kyse on tilanteesta, jossa meidän pitäisi suojella itseämme. Tehtävää vaikeuttaa se, että meidän tulee kenties puolustautua omia läheisiämme vastaan.

Valitettavasti voi olla hankala löytää myöskään muilta tukea tähän. Saatamme pikemminkin joutua kuuntelemaan aforismeja siitä, kuinka pahasta laiskuus on ja kuinka läheisistä huolehtiminen on kunniatehtävä. Syyllistäminen, suora tai piilotettu, astuu kuvaan hyvin helposti.

Aina vain vaikeammaksi asian tekee, että läheiset eivät useinkaan uhkaa hyvinvointiamme tahallaan ja pahassa tarkoituksessa. Kyse saattaa olla vain siitä, että heillä on tarpeita, joille he koettavat löytää täyttäjän. Joskus mukana voi olla ripaus itsekkyyttä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että toisen toiveet ovat periaatteessa ihan oikeutettuja – ne ovat vain meille itsellemme liikaa. Tässä korostuu se, että jokainen on aina pohjimmiltaan omien rajojensa vartija, koska vain itse tietää, missä ne rajat menevät.

Oman hyvinvoinnin kannalta yksi vaarallisimmista ajattelutavoista on, että olettaa elämän palkitsevan siitä, kun antaa muiden kävellä omien rajojen yli kerta toisensa perään eli on loputtoman epäitsekäs. Sitä palkkiota moni on odottanut koko ikänsä – turhaan.

Olin juuri tänä viikonloppuna tilanteessa, jossa jouduin puolustamaan hyvinvointiani. Minulla on takana erittäin rankka työrupeama, ja nyt juhannuksena olin viimein saamassa tilaisuuden levätä ja rentoutua. Suloiset suunnitelmani olivat kuitenkin vähällä kariutua. Seuraani olisivat halunneet liittyä tuttavat, joiden läsnäoloa en parhaalla tahdollanikaan voinut sanoa kaipaavani. Silti he olivat röyhkeästi työntymässä osaksi juhannustani.

Torjuin heidät. Lähetin tiehensä. Tein tämän niin kohteliaasti, kuin se oli mahdollista, mutta silti hyvin tiukasti. Olihan se omalla tavallaan vaikeaa: jos kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta tulkitaan tarkasti, minun olisi pitänyt niellä kiukkuni ja mielipahani ja muuttaa rentouttava juhannus sellaiseksi, joka olisi palvellut ihan muiden tarpeita.

Valitsin olla tekemättä niin. Ja arvatkaa mitä? Olen siitä hiton ylpeä.

Kyky henkiseen itsepuolustukseen on valitettavasti edelleen myös tasa-arvokysymys. Naisilta odotetaan helpommin epäitsekkyyttä, hoivaa ja muiden tarpeista huolehtimista. Koskee tämä sitten lapsia, vanhuksia tai satunnaisia mökkivieraita. Mies saa hyvän isän, huomaavaisen aviopuolison ja huolehtivan pojan tittelin sellaisella määrällä huolenpitoa, että samalla määrällä naiselle ei vielä minkäänlainen kunniankukko laula. Hän voi jopa päinvastoin joutua kuulemaan olevansa kylmä ja itsekäs.

Syyt löytyvät osittain jo kasvatuksesta. Tyttöjä kehutaan ja palkitaan yhä ominaisuuksista, jotka ovat muille mieluisia ja helpottavat muiden elämää mutta eivät välttämättä tue tyttöjen omaa hyvinvointia tai auta heitä eteenpäin. Sama kaava ja kasvattaminen helposti jatkuu, kun tyttö varttuu aikuiseksi, jolloin monien naisten henkiset itsepuolustustaidot jäävät heikoiksi.

Olen itse ollut tilanteessa, jossa vanhempi henkilö hössötti kovasti erään hankkeen parissa ja olisi kaivannut tähän auttavaa käsiparia. Minulla ei ollut aikaa eikä jaksamista olla se käsipari. Tämä sai kyseisen henkilön kyseenalaistamaan sosiaalisen pelisilmäni ja vihjailemaan, että jotkut eivät osaa tunnistaa muiden avun tarvetta.

Tämä oli häkellyttävää. Tunnistin toki avun tarpeen, mutta koska kyse ei ollut hengenhädästä tai vakavasta asiasta muutenkaan, valitsin olla auttamatta, koska en jaksanut. Ilmeisesti tällaisen valinnan tekeminen oli vanhemman sukupolven edustajalle niin käsittämätöntä, että se sai tulkitsemaan käytöksen ymmärtämättömyydeksi. Eihän nainen voi tehdä valintaa oman hyvinvointinsa eduksi, jos lähellä kuka hyvänsä tarvitsee mitä hyvänsä apua!

Paitsi että kyllä voi. Ja tämä yhä useamman kannattaisi myös opetella tekemään.

Kun mietitään, millaiseksi lapsen – tai aikuisen – haluttaisiin kasvavan, usein sitä mietitään siitä kysymyksestä käsin, että millainen henkilö on miellyttävä kohdata. Pitäisi kuitenkin miettiä vähintään yhtä paljon sitä, että millaisen henkilön on hyvä olla. Tätä pitäisi miettiä paitsi lasten kasvattamisessa, myös omassa kasvussamme. Meidän ei tarvitse olla vain miellyttäviä muille, me saamme olla myös miellyttäviä itsellemme. Ja joskus meidän on hyvinvointimme nimissä oltava viimeksi mainittua enemmän kuin ensiksi mainittua.

Olkaa itsenne puolustajia, sillä kukaan muu ei sitä pestiä voi hoitaa!

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat RegioTV/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)