Kaamea kahvipöytäkulttuuri
Tavallaan koko aiheesta on turha kirjoittaa. Ilmiö, josta aion puhua, koskettaa eniten yli 50-vuotiaita – eli uudet sukupolvet ja aika korjannevat asian joka tapauksessa, minun tai kenenkään muunkaan kynäilyistä riippumatta.
Kaikesta huolimatta en pysty vastustamaan kiusausta. Nuoret tai edes keski-ikäiset harvemmin enää kahvittelevat ystävien kesken niin, että pöydässä ovat ne paremmat posliinikupit ja emäntä on itse omin kätösin taikonut pöytään ”sen seitsemää sorttia”. Suurimmalle osalle tämä näky lienee silti jostakin yhteydestä tuttu. Tähän myös kytkeytyy suomalainen kahvipöytäkulttuuri – juuri se, jota aion tässä suomia.
Etiketille sekä kirjoitetuille ja kirjoittamattomille käyttäytymissäännöille löytyy yleensä jokin syy. Säännöt voivat olla vähän hupsuja, jäykkiä ja vanhanaikaisia. Yhtä kaikki niiden taustalla on usein tavalla tai toisella ajatus muiden huomioimisesta. Tämä on helppo pitää mielessä useimpien asioiden kohdalla, mutta sitten se kahvipöytäkulttuuri… Voi hyvänen aika! Jos perinteisen kahvipöytäetiketin taustalla on hyvät syyt, niin ainakin minulta ne ovat täydellisesti piilossa.
Ehkä pahin – ja pinttynein – yksittäinen kahvipöytätapa on kursailu. Tekeydytään kuuroiksi, kun kutsutaan kahvipöytään. Ei nyt minun takiani olisi tarvinnut… Sitten siellä kahvipöydässä kilpaillaan siitä, kuka syö vähiten yhtään mitään, ja etenkin siitä, kuka maistaa mitäkin herkkua viimeiseksi. Kilpailun häviäjä on se, joka leikkaa ensimmäisen palan kakusta tai piirakasta. Lisäpisteet menevät sille, joka on ennen kahvipöytään saapumista ahtanut napansa täyteen ruokapöydässä ja pystyy olemaan syömättä melkein mitään.
Tämähän on kaikille tosi kivaa ja hyödyllistä. Kahvi jäähtyy kuppeihin, ja jos tarjolla on lämmintä syötävää, sekin jäähtyy. Jos on jotakin viileässä tai kylmässä säilytettävää, se puolestaan sulaa ja vetistyy, kun kutsuvieraat kolmatta kertaa ignooraavat pyynnön saapua kahvipöytään. Emäntäkin on ilman muuta laittanut pöydän herkuista notkuvaksi juuri siksi, ettei kukaan vain söisi mitään.
No, koska asia ei ole ihan niin, sitten on se kahvipöytäetiketin toinen puoli eli kutsujen emännän vastaisku. Jotta joku söisi edes jotakin, alkaa hirveä tuputtaminen. Ota, ota, maista, maista! Tätä säestetään omien leipomusten haukkumisella: Tämä nyt on vain tällaista, mutta ota nyt lisää, jos nämä surkeat tekeleet vain kelpaavat. Pullakin on ihan kuivahtanutta. Siinä voi sitten vieras ähkyssä ähisten miettiä, onko parempi vaihtoehto sulloa toinenkin nyrkin kokoinen pulla kurkusta alas vai koettaa verbaalisesti vakuuttaa kutsujen emäntä siitä, että hänen leipomuksensa eivät ole palaneita, raakoja, mauttomia tai muutenkaan syömäkelvottomia.
Argh. Ei tämä tietenkään ole isossa kuvassa suuren suuri asia tai asia lainkaan, mutta silti joskus tympäisee. Olen omalta pieneltä osaltani koettanut muuttaa kahvipöytäkulttuuria niin, että minä en kursaile, ihan periaatteesta. Kun sanotaan, että tulkaa pöytään ja ottakaa, menen pöytään ja otan. Jos se tekee jonkin vanhanaikaisen säännön mukaan minusta ahneen, voin ilmoittautua sellaiseksi suosiolla.
Emännän roolissa olisin usein enemmän kuin ilahtunut siitä, jos vieraiden jäljiltä pöydälle ei jäisi kuin murut. Ajattelen siis myös niin, että miksi ihmeessä vieraana toimisin päinvastoin ja söisin mahdollisimman vähän mitään ihan vain periaatteesta.
Kun olen itse emännän roolissa, olen myös pyhästi päättänyt, että minä en tuputa. Maksimissaan toisen kerran voin sanoa, että ottakaa, mutten jää painostamaan. Ihmisillä voi olla monia syitä siihen, ettei kahvipöydän antimia nautita kovin runsaasti, eikä minusta ole kohteliasta tivata niitä. Jos toinen on laihdutuskuurilla tai hän on voinut pahoin koko päivän tai inhoaa tarjolla olevaa kuivakakkua, on huomaavaista antaa hänelle mahdollisuus pitää se omana tietonaan. Epäilysten hälventämiseksi tai emännän lepyttämiseksi ei myöskään tarvitse pakottautua ahtamaan itseensä sitä kolmatta siivua, ei ainakaan minun vahtivuorollani.
Yksi asia, josta myös muistutan itseäni säännöllisesti, on se, ettei omia tekemisiään pidä jatkuvasti vähätellä ja että tämä koskee ehdottomasti myös leipomuksia. Joskus, kun omenapiirakka on ehkä oikeastikin ollut enemmänkin reunoilta puoliksi palanut kuin vain sopivan ruskea, on saanut purra kieltään, ettei olisi tullut avattua suuta ja voivoteltua asiaa. Kyllä se suu on silti useimmiten pysynyt kiinni, koska jos ihan rehellisiä ollaan, omien tekeleiden huonouden mainostaminen tuntuu lähinnä intensiiviseltä kehujen kalastelulta. Siinä taas on hyvin vaikea nähdä mitään hyvätapaista tai kohteliasta, niin tiiviisti kuin se suomalaiseen kahvipöytäkulttuuriin kuuluukin.
Kaiken kaikkiaan annan ääneni suoraviivaisuudelle ja vähäeleisyydelle. Ne ovat myös asioita, joita itse pidän aidosti kohteliaina. Kun kutsutaan kahvipöytään, voinee luottaa siihen, että sinne on tarkoitus mennä ja että tarjottavia saa myös oikeasti syödä. Jos joku syystä tai toisesta ei kuitenkaan ahda itseensä herkkuja kaksin käsin, sekin voitaneen hänelle suoda ilman, että siitä tehdään suurta numeroa.
Ylipäätään suuren numeron tekeminen tuntuu turhalta, kun kahvipöydässä istumisen on kai useimmiten tarkoitus olla mukava, kevyt rupatteluhetki. Siihen istuu huonosti monimutkainen rituaali, jossa yhtäältä vältellään syömistä, toisaalta painostetaan syömään sekä siinä sivussa kilpaillaan siitä, että ehtivätkö vieraat kehua leipomuksia enemmän kuin emäntä moittia niitä.
Mutkattomampia kahvitteluhetkiä itse kullekin!
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva congerdesign/CC0/Pixabay