Kun miesten ja naisten arvomaailmat eivät enää kohtaa

Viime aikoina on uutisoitu siitä, kuinka nuorten miesten ja naisten arvomaailmat ovat yhä kauempana toisistaan. Tämä voi olla asia, joka vaikeuttaa pariutumista ja sitä kautta perheen perustamista. Arvomaailmojen erkaantuminen mietityttää tietysti muutenkin: mistä tämä johtuu; mitä se kertoo? (Aiheesta voi lukea esim. tästä Ylen verkkoartikkelista.)

Oma käsitykseni on, että kyse ei ole pohjimmiltaan erityisesti miesten ja naisten välisestä asiasta vaan yhteiskunnan yleisestä polarisoitumisesta. Mielipiteet jyrkkenevät ja siirtyvät yhä etäämmälle toisistaan – tai näin ei välttämättä edes tapahdu siinä määrin, kuin kuvitellaan, vaan keskustelukulttuuri polarisoi enemmän kuin se, mitä ihmiset todella pohjimmiltaan ajattelevat.

Vaikkei mielipide edes edustaisi mitään äärilaitaa, nykyisessä keskusteluilmapiirissä keskikaistan tuntumassa on aika vaikea olla, koska kivittäminen toiselta puolelta alkaa välittömästi. Erityisesti tämä koskee tiettyjä, monia triggeröiviä aiheita. Vaikkei oma mielipide alun perin olisi kovin jyrkkä tai vaikka siitä olisi ollut valmis keskustelemaan, toiselta puolelta välittömästi lentävät kivet ja nuolet saavat helposti vetäytymään kohti lähempää äärilaitaa. Näin on edes jossakin omiensa joukossa ja edes vähän turvassa – mutta näin tapahtuu myös polarisoituminen. Vähän ironisesti ja surullisesti monet siis itse asiassa omalla käytöksellään ruokkivat vastapuolen törkeimpiä ja huolestuttavimpia mielipiteitä, kun aidolle keskustelulle tai vuorovaikutukselle ei jätetä tilaa.

Väitän, että erilaisten mielipiteiden sietokyky on tällä hetkellä erittäin alhainen – jopa vaarallisen alhainen. Jos tämä näkyy poliittisessa keskustelussa, työelämässä tai eri eturyhmien välisissä ristiriidoissa, miksipä se ei näkyisi myös parinmuodostuksessa? Juuri niin on tainnut käydä, ja nyt sen seuraukset alkavat näkyä.

Jo pitkään sitä on käytetty vitsinä, että suvaitsen kaikkea muuta paitsi suvaitsemattomuutta, mutta tänä päivänä tämä taitaisi olla yksinkertaisesti todenmukainen kuvaus monien asenteesta. Tai pikemminkin näin: suvaitsen kaikkea muuta paitsi suvaitsemattomuutta niitä asioita kohtaan, joita minusta pitäisi suvaita.

Silloin, kun olen itse ollut teini-ikäinen, oli tietyllä tavalla hyväksyttävää esimerkiksi käyttää homoa haukkumasanana. Tai ei ollut välttämättä hyväksyttävää haukkua ketään, muttei sitä erityisesti kyseenalaistettu, onko homo haukkumanimitys. Nykynäkökulmasta tämä tuntuu aika häkellyttävältä. Häkellyttävää on kuitenkin sekin, että vaikka tietyissä asioissa on liikuttu paljon suvaitsevaisempaan suuntaan, yleinen ilmapiiri ei itse asiassa ole suvaitsevaisempi. Yhtäältä ollaan valtavan sensitiivisiä, toisaalta monilla on vaikeuksia edes sietää silmissään eri tavalla ajattelevia.

Nykyään osataan kyllä punastua myötähäpeästä tai suuttua, jos joku käyttää sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä termejä huonosti tai vaikkapa ilmaisee, ettei halua seurustella ylipainoisen kanssa. Samalla ilmapiiri ei kuitenkaan ole yleisesti salliva, vapautunut tai mitään sellaista, mikä sallisi kaikkien kukkien kukkia vapaasti. Enemmänkin ilmapiiri on ahdasmielinen ja kireä.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Itse kutsuisin tätä aikaa, jota nyt eletään, jonkinlaiseksi jälkisuvaitsevaisuuden ajaksi. Joku voisi huomauttaa, että suvaitsevaisuus on huono ja eriarvoistava termi jo siksikin, että se antaa ymmärtää jonkun olevan toisen yläpuolella sellaisessa asemassa, josta käsin voi päättää suvaita tai olla suvaitsematta. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy siihen, miksi jälkisuvaitsevaisuus tarvitsee jälki-etuliitteen. Mielestäni se tarvitsee sen siksi, että tässä ajassa ei yksinkertaisesti enää olla aidosti suvaitsevaisia eikä sitä edes tavoitella.

Cancelointi ilmiönä kuvaa hyvin tätä aikaa ja erityisesti sen vaarallisimpia elementtejä. Jos me haluamme canceloida virheitä tehneet julkkikset tai vääriä mielipiteitä esittävät päättäjät, miten voisimme sietää erilaista arvomaailmaa henkilöltä, jonka olisi tarkoitus olla meille kaikkein läheisin? Niin, emme kai mitenkään, vaan canceloiduiksi tulevat myös vääriä arvoja omaavat kumppaniehdokkaat.

Ongelmana on vain se, että kun poissuljemme ihmisiä sen perusteella, mikä meidät erottaa heistä, meiltä jäävät huomaamatta ne asiat, jotka yhdistäisivät. Kyky ja uskallus niiden löytämiseen puuttuu.

Täysin 2020-luvun ilmiöstähän ei ole kyse. Samoja oireita on ollut jo kauan esimerkiksi siinä, kuinka on kerrottu maaseudun miesten ja kaupunkien naisten vaikeuksista pariutua keskenään. Tässäkin on ollut kyse polarisoitumisesta, joka on tapahtunut enemmän asenteiden tasolla kuin kuvannut todellisuutta. On kerrottu, kuinka maaseudun kouluttamattomat ja kunnianhimottomat miehet eivät onnistu kohtaamaan koulutettuja, itseään kehittäviä ja elämässä eteenpäin pyrkiviä kaupunkilaisnaisia. Tämä on ollut hassu tarina, ja vaikka totuuden siemen on varmasti jossakin piillyt, kyse on ollut paljolti nimenomaan tarinasta ja asenteista. On jäänyt kysymättä, ovatko nämä kaksi ryhmää oikeasti useinkaan niin etäällä toisistaan ja voisiko eroavaisuuksista huolimatta löytyä myös yhteisiä arvoja, toiveita ja tavoitteita.

Samat kysymykset jäävät nytkin esittämättä, vain laajemmassa mittakaavassa – ja siinä lienee ongelman ydin.

Olen aiemminkin kertonut siitä, että olen itse jo lapsuudessa tottunut siihen asetelmaan, että perheenjäsenillä voi olla erilaisia vakaumuksia – ja että he voivat silti olla yhtenäinen, tiivis yksikkö. Sama ajatus on toistunut omassa aikuiselämässäni. En ole koskaan ajatellut, että kumppanin tai ystävän täytyisi olla arvomaailmaltaan minun kopioni tai että eriävä mielipide pilaisi ihmissuhteen.

Tuttavapiiriini kuuluu jonkin verran henkilöitä, joilla on taipumusta uskoa salaliittoteorioihin tai vähintäänkin kiinnostua niistä. Heidänkin kohdallaan olen pyrkinyt välttämään sitä, etten omilla asenteillani kaiva enkä syvennä mitään kuiluja. Olen kuunnellut, mitä heillä on sanottavanaan, ja usein heillä on ollut ihan ajattelemisen arvoisia näkökohtia. Toisaalta se, ettei keskustelussa ole ollut me vs. te -asetelmaa, on mahdollistanut myös salaliittoteorioiden kyseenalaistamisen ilman, että kenenkään on täytynyt olla puolustuskannalla. Olen muun muassa ottanut puheeksi sen, että lähteet olisi joskus syytä tarkistaa huolella, ja ilmaissut, missä kohtaa jokin teoria menee mielestäni pahasti yli. Ja myös minä olen tullut kuulluksi.

Asiallinen keskustelu ja kohtaaminen on mahdollista varsin erilaisilla mielipiteilläkin. Se edellyttää kuitenkin juuri sitä, että myös keskikaista pidetään avoimena eivätkä molemmat osapuolet hyppää välittömästi tien eri puolille poteroihinsa huutelemaan.

Nykyajassa keskitytään aivan liian helposti oman henkilöbrändin luomiseen arvopuheen kautta. Tässä puheessa vastenmielisten arvojen osoittaminen tuntuu olevan vähintään yhtä tärkeää kuin itselle tärkeiden arvojen osoittaminen. Olisi hyvä hetki herätä miettimään, onko eriäviä mielipiteitä omaavien henkilöiden canceloiminen omasta elämästä sittenkään ryhdikäs, vakaita arvoja ilmaiseva teko – vai itse asiassa suvaitsematonta, ahdasmielistä hölmöilyä, joka rajoittaa omia ihmissuhteita täysin tarpeettomasti?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat StockSnap/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)