Kun tasa-arvo menee vinksalleen

Sukupuolten välinen tasa-arvo on tärkeä asia. Siitä kai harva on kovin eri mieltä. Se, millä keinoin siihen tavoitteeseen päästään, on jo enemmän mielipiteitä jakava asia.

Itse olen jo pidemmän aikaa ajatellut, ettei nykyinen malli siitä, mitä sukupuolten tasa-arvo on – ja erityisesti siitä, mitä se on parisuhdekontekstissa – ole kovinkaan toimiva. Tai ehkä asian voisi muotoilla täsmällisemmin niin, että siinä on tiettyjä isoja puutteita ja sokeita pisteitä.

Nähdäkseni sukupuolten välistä tasa-arvoa on rakennettu paljolti talous edellä. Tämä ei tietenkään ole vain huono asia. Raha vaikuttaa moneen asiaan, esimerkiksi valtasuhteisiin. Minusta siinä on kuitenkin menty jonkin verran pieleen, kun on alettu ajatella, että mahdollisimman suuri taloudellinen itsenäisyys – ja parisuhteessa suoranainen taloudellinen erillisyys – on ensimmäinen asia, joka pitää saada kuntoon.

Nainen voi jo tapailuvaiheessa olla tarkka siitä, ettei mies saa tarjota hänelle edes kahvikupillista. Ettei nyt vain tule mitään vääriä käsityksiä! Jos mies on varakkaampi osapuoli, parisuhde voi pahimmillaan kariutua siihen, ettei kahta eri elintasoa saada sovitettua yhteen. Miehen kustannuksellahan itseään kunnioittava nainen ei voi tietenkään elää! Ei sittenkään, vaikka tämä miehen kustannuksella eläminen tarkoittaisi sitä, että mies hoitaa suurimman osan kustannuksista, jotka aiheutuvat siitä, että elintaso on sovitettu hänen tuloihinsa.

Sitten se ehkä pahin ja omasta mielestäni kuvaavin esimerkki siitä, että metsään on menty ja syvälle: nainen, jolla on pieni lapsi, voi laskeskella kotona itku silmässä, miten hän saa kotihoidon tuen ja säästönsä riittämään – vaikka hän elää parisuhteessa lapsensa isän kanssa!

Kummallista kylläkin, nämä näyttävät usein olevan tilanteita, joiden naisten omastakin mielestä kuuluu mennä näin. Esimerkiksi tilanteessa, jossa mies on varakkaampi, nainen voi olla se, joka on ensimmäisenä vaatimassa avioehtoa. Edes siinä vaiheessa, kun pariskunnalla on yhteisiä lapsia, kaikki naiset eivät kyseenalaista sitä, onko oikein, että perheen aikuiset elävät kahden eri elintason elämää. Päinvastoin omassa taloudellisessa ”itsenäisyydessä” voidaan tässäkin tilanteessa roikkua kynsin hampain. (Olen jo aiemmin kirjoittanut parisuhteesta ja raha-asioista täällä.)

Missä on siis mennyt vikaan? Tai miksi tuossa ylipäätään on jotakin vikaa?

Mielestäni tilanne, jossa pusketaan höyryveturin lailla läpi pariskuntien taloudellista erillisyyttä, on helposti jopa tasa-arvon vastakohta silloin, kun tasa-arvo muissa asioissa laahaa jälkijunassa. Ollaanhan rehellisiä: hyvin usein naiset edelleen tekevät enemmän kotitöitä, hoitavat enemmän lapsia ja kantavat muutenkin suuremman kokonaisvastuun kodin ja perheen asioista. (Asiaan liittyviä lukuja voi tarkastella esim. tältä THL:n verkkosivulta.) Kun tähän yhdistetään se ajatus, kuinka on mukamas valtavan tasa-arvoista, että naisen raha-asiat ovat vain hänen omia asioitaan, lopputulos ei välttämättä ole lainkaan oikeudenmukainen.

Tasa-arvon suhteen on lähdetty mielestäni liikkeelle väärästä suunnasta. Kun ensin hoidettaisiin kuntoon se, että parisuhteeseen liittyvä kuormitus ja vastuut jakautuisivat tasaisesti, sen jälkeen saattaisi olla sopivampi hetki keskittyä taloudelliseen erillisyyteen – jos se todella on tarpeen.

Olen valmis menemään jopa niin pitkälle, että väitän nurinkurisen tasa-arvoajattelun vaikuttaneen siihen, että kotityöt ovat monessa parisuhteessa suurin riidan aihe.

Kotityöt, jotka on perinteisesti mielletty naisten töiksi, on tylysti jätetty toisarvoiseen asemaansa. Kotityöt ovat muutenkin helposti tylsää, yksitoikkoista puurtamista. Jos ne lisäksi vielä mielletään tänä päivänäkin toisarvoisiksi ”akkojen hommiksi”, onko ihme, ettei niiden tekeminen kiinnosta parisuhteen kumpaakaan osapuolta? Kuka haluaisi tehdä hommaa, joka on raskasta ja ikävää – samalla, kun jollakin omituisella logiikalla on kuitenkin täysin vähäpätöistä, jos teet näitä raskaita ja ikäviä hommia toisen puolesta?

Tasa-arvoa on haettu varsin voimakkaasti sitä kautta, että naiset saavat jalansijan työ- ja liike-elämässä ja pystyvät vaurastumaan omalla työllään. Jos tämän lisäksi olisi huolehdittu siitä, että perinteiset naisten työt olisivat saaneet niille kuuluvan arvon, maailma voisi näyttää toisenlaiselta. Ei tasa-arvon kannalta ole tärkeää ainoastaan se, etteivät naiset ole vasten tahtoaan taloudellisesti riippuvaisia miehistä. Tärkeää on myös se, että tunnistetaan ja tunnustetaan kodin piirissä tehtävän työn arvo.

Mielestäni todellista tasa-arvoa parisuhteessa on se, että suhteessa on kaksi ihmistä, joiden molempien panosta suhteeseen ja yhteiseen elämään arvostetaan tasapuolisesti. Tämä voi toteutua kahden työhönsä tai uraansa panostavan, kenties taloudellisesti suurin piirtein samassa asemassa olevan henkilön välillä. Tämä voisi kuitenkin hyvin toteutua myös toisen ollessa vaikkapa kotiäitinä. Siihen, että tämä olisi mahdollista, ei vain tasa-arvon tavoittelussa ole tarpeeksi kiinnitetty huomiota.

Jostakin syystä molempien sukupuolten edustajille tuntuu sopivan se, että kotityöt, lastenhoito ja muun vastaava on toisarvoista touhua. Niiden osalta kinataan lähinnä siitä, kuka ne jutut joutuu hoitamaan.

Voin tunnustaa, että omissa silmissäni monien tavoittelema erillisyys parisuhteessa ei ole mikään ihanne, ei taloudellisessa eikä muussakaan mielessä. Parisuhde saa rehellisesti olla yksikkö, aito liitto, jossa kaksi ihmistä yhdistävät voimansa. Tämä kuitenkin edellyttää juuri sitä, että kaikki lasketaan; ettei osapuolten panosta suhteen hyväksi rasita historiallinen painolasti siitä, mikä on joskus mielletty miesten jutuksi eli tärkeäksi ja mikä naisten jutuksi eli toisarvoiseksi.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay