Kun tuntee tehneensä koko päivän ei-mitään

Sehän on yksi keljuimmista arkisista harmituksen aiheista: että kokee touhunneensa koko päivän kovasti… ei yhtään mitään. Tästä tunteesta on kaksi erilaista, oikeastaan vastakkaista versiota. Tunne siitä, ettei ole tehnyt mitään, vaikka on koko ajan tehnyt jotakin, on joissakin tapauksissa viiltävän rehellinen. Se voi liittyä esimerkiksi tilanteisiin, joissa juuttuu selaamaan somea tai muuten räpläämään puhelintaan eli on tavallaan koko ajan tekemässä jotakin – mutta ihan muuta kuin piti.

Tuo ei kuitenkaan ole sitä, mistä aion kirjoittaa. Se tunne, joka minulla on mielessäni, ei ole rehellinen vaan valheellinen. Se on tunne ei-minkään tekemisistä silloin, kun oikeasti on tehnyt vaikka mitä.

Mistä tällainen tunne sitten syntyy? Miksi mieli tuottaa joskus epäreilun syytöksen, että on käyttänyt koko päivän ei-minkään äärellä, ellei tämä ole lainkaan totta?

Osa töistä on kerta kaikkiaan vaikeasti tunnistettavia. Uskoakseni tässä on taustalla vääriä mielikuvia ja töiden kokoluokkaan liittyviä hahmotusongelmia. Jotkin työt vaikuttavat turhalta sälältä, josta ei parhaalla mielikuvituksellakaan saa väännettyä mainittavaa urotekoa – ja juuri se on ongelma.

Omalla kohdallani tyypillinen esimerkki ei-mihinkään käytettävästä työpäivästä voisi olla täynnä esimerkiksi tällaisia töitä: iso kasa viestejä asiakkaille, puheluihin vastaamista, muutaman laskun kirjoittaminen, tarvikkeen X hakeminen paikasta A ja tarvikkeen Y hakeminen paikasta B. Lopputulos voi olla se, että olen koko päivän touhunnut ahkerasti – ja illalla mietin harmistuneena, että enhän hitto vie ole tehnyt tänään mitään! Pahimmillaan tunne yhdistyy siihen, että samalla olen kuitenkin väsynyt ja stressaantunut päivän touhuista.

Sitä voi esimerkiksi miettiä vähättelevästi, että kuinka iso homma yhden viestin kirjoittaminen voi muka olla. Mutta kyllä vain: se voi olla isompi homma, kuin äkkiseltään tuntuu, jos viestin kirjoitukseen sattuu liittymään esimerkiksi tiedonhakua tai muuta selvitystyötä tai sanamuodot vaativat tarkkaa viilaamista. Myös ne viestit, jotka saa näpyteltyä nopeasti, vievät aikaa, jos niitä on päivässä riittävän monta.

Se, ettei tekemiään töitä ja niiden painoarvoa tunnista, ei liity vain palkkatyöhön, vaan jopa vielä enemmän kotitöihin. Sellaiset aivan pikkuruiset työt kuten puhtaiden pyykkien viikkaaminen ja laittaminen kaappiin, kukkien kastelu, sanomalehtien vieminen paperinkeräykseen, ihan nopeasti vain kaupassa kipaiseminen… Ja hupsista, tuollaisissa askareissa on mennyt koko ilta. On säntäilty sinne tänne ja silti on tunne siitä, ettei ole tehnyt mitään, koska ei ole tehnyt mitään yksittäistä urotyötä kuten imuroinut koko taloa lattiasta kattoon… Argh!

Vaikkei ilmiö liene täysin sukupuolittunut, näen tässä viitteitä myös tasa-arvoepäkohtiin. Kuinka helppo onkaan kokea, että juuri ne perinteisesti naisten töiksi mielletyt (ja sälytetyt) pikkuhommat ovat sitä ei-mitään? Äkkkiähän sitä pyykit hoitaa ja kukat kastelee ja laittaa viestin lapsen opettajalle! Ihan vasemmalla kädellähän tuollaiset hommat hoituvat eikä niitä oikeastaan lasketa! En ole havainnut, että ns. miesten töihin helposti sovellettaisiin samaa asennetta. Kun käy miehekkäästi paukuttamassa jotakin vasaralla, siinä on oikeaa Työn makua, vaikka homma kestäisi viisi minuuttia.

Ilmiön mahdollisesta laajemmasta esiintyvyydestä riippumatta ainakin minulle tämä on jonkinlainen ongelma. Olen melkoisen hyvä organisoija, tehokas ajankäyttäjä ja muutenkin järjestelmällinen ihminen – kuten olen varmasti muistanut kehua. Siksi itsekin välillä turhaudun siihen, millainen sokea piste tietyt pikkuhommat voivat olla ja miten vaikea niille on antaa oikea painoarvo.

Mitä asialle sitten on tehtävissä? Olen tietoisesti pyrkinyt huomioimaan ne työt, jotka helposti sivuutan ei-minään. Kun illalla väsymyksen läpi puskee tunne siitä, että mitä ihmettä olen tänään tehnyt, alan mielessäni osoittaa itselleni, että tein sitä, tätä ja tuota. Ennen kaikkea muistan sanoa itselleni, että päivän työsaavutus oli ihan OK, vaikka se koostui kaikenlaisesta sälästä eikä ollut iso, yhtenäinen kokonaisuus, jonka vieressä olisi voinut poseerata voittajafiiliksellä.

Asennemuutos on hidas, mutta onneksi se sentään tuntuu tapahtuvan. Viimeksi tänään onnistuin jopa kiittelemään itseäni siitä, että sain hoidettua ison kasan sälää – eli huomenna voin keskittyä johonkin selkeämpään ja mielekkäämpään.

Kuulostaako tunne ei-minkään tekemisestä tutulta ja miten olet itse lähestynyt ongelmaa?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva anncapictures/CC0/Pixabay