Kuuluuko työikäisen elämän olla stressaavaa?

Kuvittele työikäinen ihminen, jonka elämä on kiireetöntä ja leppoista – ei välttämättä helppoa (koska kenen olisi?) mutta kuitenkin sellaista, että huoletonta vapaa-aikaa on mukavasti ja stressi on vain satunnainen vieras.

Eikö olekin vaikeaa? Jos tällaisen henkilön onnistuukin kuvittelemaan, häneen alkaa ajatuksissaan helposti liittää vähemmän mairittelevia tai ainakin vähän poikkeavia lisämääreitä. Elämäntapatyötön? Kenties johonkin outoon kulttiin kuuluva henkilö, joka päivät pitkät vain mietiskelee ja meditoi?

Miten onkin niin vaikeaa kuvitella tavallinen työikäinen henkilö, jonka elämää eivät liiat kiireet tai stressi paina? Ehkä jonkun juuri valmistuneen, hulivilivaihetta elävän nuoren voi kuvitella sopivan kuvaukseen. Viimeistään sitten, kun ihminen on paitsi työ- myös keski-ikäinen, hänen elämäänsä on kuitenkin vaikea liittää kiireettömyyttä ja leppoisuutta ja samalla uskoa hänen olevan tavallinen tyyppi. Syykin on aika selvä: keski-ikäisen kiireetön elämä ei yksinkertaisesti ole tavallinen ilmiö.

On oletusarvo, että työikäisen elämä kuulostaa suurin piirtein tältä: Joo töissä on aina kauhea kiire, enkä ehdi harrastaa niin paljon kuin haluaisin ja puolisoa ja koiraakin pitäisi huomioida enemmän. Pitäisi kai vaihtaa työtä tai kouluttautua uudelleen mutta asuntolainan takia ei oikein voi. Keski-iän lähestyminen vielä lisää kierroksia: No eihän tässä mitään ehdi eikä jaksa, kun on nuo lapsetkin ja tiedättehän te, millaista hullunmyllyä se on. Tuli tuo mökkikin hankittua, niin keväällä meni taas monta viikonloppua mökin pihaa laittaessa.

Joku voisi huomauttaa, että minun kuvaukseni työikäisestä kuulostaa aika keskiluokkaiselta. Sitähän se on, mutta juuri keskiluokkaisuushan helposti asettaa odotusarvot. Jos tarina ei kuulosta tuolta kuin ylempänä vaan siihen kuuluvat osa-aikatyöt, vuokralla asuminen ja tyhjä kalenteri, niin sehän taas kalskahtaa pahasti epäonnistumiselta, ehkä jopa syrjäytymiseltä – viimeistään sitten, jos työ poistuu yhtälöstä edes hetkellisesti.

Huomaan itsekin, että jos aikuinen ihminen valittelee tylsyyttä, melkein hätkähdän. Tulee sellainen ajatus, että hei, eikö tuo ole vähän lasten juttu? Eikö tuo ole kesälomalla väkisin mökille raahatun varhaisteinin juttu, kun hän tuskailee tekemisen puutetta loputtomina lomapäivinä? Ei kai aikuisella voi olla tuollaista, koska aikuiselta puuttuvat runsaat vapaahetket ja huolettomuus!

Mutta miksi ne oikeastaan puuttuvat? Tekisi mieli kysyä, kenelle me olemme velkaa kiireisen elämän. Mikä ihmisyyden mittari jää täyttämättä, jos ikävuosien 30 ja 60 välillä ei juosta tukka putkella? Ketä tai mitä me loukkaamme ja laiminlyömme, jos meillä ei ole ainainen kiire ja stressi?

Kumma kyllä, aina on joku, joka todella tuntuu loukkaantuvan siitä, jos joku toinen elääkin vähän toisin. Noin kymmenen vuotta sitten downshiftaus oli päivän sana, ja eri medioista sai kuulla ja lukea ihmisistä, jotka olivat hypänneet pois siitä kuuluisasta oravanpyörästä. Muistan vieläkin, kuinka hämmentynyt olin, kun eräs minulle läheinen ja fiksuna pitämäni henkilö suorastaan suuttui ilmiöstä. Hänestä oli pöyristyttävää, että tuollaisesta asiasta puhuttiin positiiviseen sävyyn, kun ei tämä yhteiskunta tuolla tavalla pysy pystyssä. (Harmi, etten huomannut kysyä, millä tavalla se sitten pysyy. Silläkö, että kaikilla kynnelle kykenevillä on infernaalinen kiire, kunnes eläke armahtaa?)

Jos haetaan tuoreempia esimerkkejä samasta ilmiöstä, niin erään äärimmäisen minimalistisesti elävän henkilön haastattelu taannoin hämmensi – tai ei itse haastattelu vaan se, miten sitä oli kommentoitu. Nimittäin moni tuntui paitsi loukkaantuneen myös haluavan loukata, ja vain siksi, että joku eli eri tavalla; siksi, että joku eli todella vähällä ja ilman, että kamppaili saadakseen koko ajan lisää. Kommentit olivat suorastaan aggressiivisia!

En tiedä, voiko päätellä muuta, kuin että johonkin hermoon se osuu ja kipeästi, kun stressiin ja kiireeseen perustuva elämisen malli kyseenalaistetaan. Ehkä se osuu juuri siihen hyvin piilotettuun tietoisuuden säikeeseen, joka koettaa jollakin alitajuisella tasolla viestiä meille, että hei, ei tämän tarvitsisi olla näin?

Ehkä kaikkein epätervein piirre aikuisille tarjottavassa elämisen mallissa on se, että siinä asetetaan odotusarvoksi sellainen elämä, josta harva selviää kunnialla. Siis onhan monella meistä hirveä kiire, paljon stressiä ja täysi kalenteri. Paljon harvemmalla on kuitenkaan niitä asioita, joita tuolla tavalla muka saavutetaan – ja jos on, niistä maksetaan monessa tapauksessa hirveä hinta.

Jos elämä viliseekin keskiluokkaisia menestyksen tunnusmerkkejä ynnä muita herkkuja, se ei vielä ole tae siitä, että niiden keskellä elää onnellinen ihminen, joka tuntee tasapainoa ja tyytyväisyyttä. Monessa tapauksessa jättimäinen korttitalo, joka on rakennettu tavattoman monesta erilaisesta kortista, uhkaa sortua jostakin suunnasta. Kaiken kiireen ja yltäkylläisyyden keskellä voi olla vaikea pysähtyä ja nauttia siitä kaikesta, mitä on jo saanut. Päinvastoin lukuisat elämään kerätyt asiat, myös ne tärkeimmät, voivat jäädä ikuisen kiireen jalkoihin.

Aivan liian monien elämää leimaa sen eri puolten laiminlyöminen. Tätä ei oikeastaan edes saisi sanoa ääneen, koska se pyritään esittämään normaalina ja välttämättömänä. Kaikkihan me täällä vain kiireellä huiskimme menemään!

Vaikkei tämä välttämättä ole kiltti kommentti, sanon tämän silti: yksi suurimmista syistä, miksi kavahdan kiireistä ja stressintäyteistä elämisen mallia ja etenkin tapaa puhua siitä, on se, että sillä normalisoidaan ahneutta. Vaikka kiireiset työikäiset valittavat ja voivottelevat sitä, kun on niin kauheasti töitä ja isossa omakotitalossa on niin paljon siivoamista ja kesämökkiäkin pitää laittaa ja omat ja lasten harrastukset repivät niin moneen suuntaan… Niin pohjavirehän tuossa on lähes aina se, että tällaista tämä vain on, tiedättehän te.

Mutta kun ei sen tarvitsisi olla tuollaista. Ei tarvitsisi juosta aina vain kovempaa aina vain useamman asian perässä, ellei yrittäisi saada elämäänsä kaikkea ja vieläpä kerralla. Ihan jokaista kohtaa keski-ikäisen tai keskiluokkaisen elämän saavutusten luettelosta ei tarvitse omakohtaisesti ruksia, varsinkaan kun se luettelo on jo alkujaan ylenpalttinen.

Senkin haluan vielä sanoa, etten ole kirjoittanut tätä tekstiä suinkaan ylhäältä päin ja yläpuolelta. En toki. Viimeaikainen säntäilyn ja säätämisen määrä omassa elämässäni on ollut tolkuton – ja ei, tässä ei ole sitä sävyä, että tällaista tämä vain on. Tässä on pikemminkin se sävy, että kuinka tässä taas kävi näin.

Ollaanhan rehellisiä: Ei se ole ihailtavaa, että on aina kiire ja suorittaa koko ajan jaksamisen äärirajoilla. Ei sen tarvitse olla edes normaalia. Ehkä se on jopa ihan hiton surullista elämän tuhlaamista.

Kenties juuri se teinivuosiin liitettävä meininki, jossa on tietty määrä velvollisuuksia mutta niiden ohella välillä aikaa tylsistyä, olisi oikeastaan aika tavoiteltavaa. Jokunen menestyvän aikuisen tavoite siinä varmaan jäisi saavuttamatta, mutta paljonko se lopulta laskisi elämänlaatua? Laskisiko lainkaan?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Gert Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Susann Mielke/CC0/Pixabay (alempi)