Mitä Tylypahka opettaa meille moraalista

Yleensä, kun julkaisen jonkin tekstin, olen myös kirjoittanut sen julkaistavaksi. Tämä on sikäli poikkeuksellinen postaus, että olen kirjoittanut tämän lähinnä itselleni. Ajattelen kuitenkin, että koska J.K. Rowlingin luoma taikamaailma kiinnostaa todella monia muitakin, ehkä myös tämä teksti kiinnostaisi.

Ihan ensin haluan sanoa, etten lähde tässä referoimaan tai muutenkaan selittämään J.K. Rowlingin seitsenosaista Harry Potter -sarjaa. Se olisi hyödytöntä, koska tästä tekstistä tuskin saa mitään irti, ellei kyseinen taikamaailma ole tuttu jo entuudestaan. Tämä on siis postaus niille, jotka ovat lukeneet kyseisiä kirjoja ja joilla on aiheesta jo valmiiksi tietoa.

Harry Potter -kirjasarja toistaa lasten- ja muustakin kirjallisuudesta tuttuja teemoja: ystävyyden, uskollisuuden ja rohkeuden merkitystä. Hyvän ja pahan taistelu on kirjasarjassa myös vahvasti läsnä, suorastaan kantavana teemana. Nämä kaikki pitävät ilman muuta sisällään hyvin tärkeän sanoman. Parhaalla tahdollakaan ei kuitenkaan voi väittää, että ajatus siitä, kuinka rakkaus, uskollisuus ja urhoollisuus voittavat pahan, olisi millään tavalla ainutkertainen – niin hengästyttävän ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi kuin tämä kaikki onkin punottu!

Harry Potter -kirjoista löytyy kuitenkin myös aika paljon uniikimpia ja – omasta mielestäni – kiinnostavampia elementtejä ja teemoja, joiden moraalinen opetus on jo jonkin verran omaperäisempi.

Osa Harry Potter -faneista on kiinnittänyt huomiota Tylypahkan tupajakoon. Se on suorastaan herättänyt hämmennystä ja jopa kritiikkiä. 11-vuotiaat lapset jaetaan heidän ominaisuuksiensa perusteella neljään tupaan ja sitä kautta neljään porukkaan – siis haloo! Käytännössä lätkäistään leima otsaan esimurrosikäiselle lapselle ja samalla tullaan myös ylläpitäneeksi ”me ja muut” –asetelmaa. Samaa asetelmaa vahvistaa myös tupien peluuttaminen toisiaan vastaan huispauksessa ja koko lukuvuoden kestävässä tupapokaalikilpailussa.

Erityisesti voisi hämmentyä luihuisten tuvasta – siis sen silkasta olemassaolosta. Kaikki tietävät, että samaan porukkaan kerätään lapsia, joiden ominaisuuksiin lukeutuvat oveluus, häikäilemättömyys ja usein myös jonkinlainen kiinnostus pimeään taikuuteen. Kaikki tietävät senkin, että suuri osa tiedätte-kyllä-kenen seuraajista on taustaltaan luihuisia.

Missä on siis toiminnan järki ja vastuu? Kootaan yhteen nuoret, jotka äkkiä ajateltuna lähinnä ruokkivat toinen toistensa huonoimpia ominaisuuksia ja voivat myös juonitella ja liittoutua keskenään sopivasti jo koulua käydessään. Eikö voisi kuvitella, että tällaiset pikkuvelhot ja -noidat päinvastoin laitettaisiin erityiseen tarkkailuun? Tai että heidät jopa saateltaisiin lajittelusta suoraan takaisin Tylypahkan pikajunaan ja kotimatkalle, kun heidän taipumuksensa on todettu?

Minun silmissäni Harry Potter -kirjoissa on paljon nerokkuutta, ja yksi suurimmista nerokkuuksista piilee juuri Tylypahkan tuvissa. Kyllä, onhan siinä kieltämättä epäilyttäviäkin piirteitä, että lapset lajitellaan kaltaistensa seuraan ja tavallaan leimataan tietynlaisiksi. Ja kyllä, luihuisten tupa vaikuttaa välillä epäilyttävästi pimeän puolen velhojen ja noitien hautomolta.

Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että Tylypahka on sisäoppilaitos. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että verrattain nuoret lapset lähtevät pois perheensä parista. Eikö siinä kasvua tue se, että koulussakin on kuitenkin jonkinlainen perhe, se oma porukka? Voisihan pikkuvelhot ja -noidat jakaa tupiin vaikka heittämällä arpaa, mutta eihän se olisi aivan sama asia. Samankaltaisuus nimittäin luo turvaa, aitoa perheen ja omiensa joukossa olemisen tunnetta. Tämä ei ehkä ole kovin muodikas ajatus aikana, joissa erilaisuuden rikkautta ainakin tietyissä yhteyksissä korostetaan. Omasta mielestäni tämä on kuitenkin terävä havainto ja ajatus: riippumatta kaikesta muusta, jokainen hyötyy siitä, että jossakin on se oma porukka, johon samastua ja turvautua.

Myös sillä, että tupien vastakkainasettelua jopa ruokitaan esimerkiksi huispauksen kautta, on valoisa puolensa: samalla, kun kilpaillaan muita tupia vastaan, tiivistetään omia rivejä ja opitaan puhaltamaan yhteen hiileen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämä ei ole lainkaan hyödytön oppi.

Mitä luihuisten tupaan tulee, jopa siinä piilee nerokkuutta. Samalla, kun lapset otetaan avosylin vastaan Tylypahkassa, heidät otetaan myös osaksi velhoyhteisöä ja hyväksyttävän, hyvään tähtäävän (vaikka hyvin vaihtelevantasoisen!) taikaopetuksen piiriin. Onko lopputulos todellakin näin huonompi kuin se olisi, jos heidät tavalla tai toisella suljettaisiin ulos tai heitä yritettäisiin muuttaa? Lopulta yhteisöä hyödyttänee se, että myös kyseenalaisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret velhot ja noidat voivat tuntea tulevansa hyväksytyiksi ja löytää oman porukkansa, vaikka tähän riskejä liittyykin.

Nostaisin vielä erikseen esiin Dumbledoren asenteen kirjasarjan ”pahiksia” kohtaan. Tämä on erityisen merkille pantava asia, koska Dumbledore edustaa kirjoissa, ei erehtymättömyyttä, mutta monin tavoin ylivertaista ajattelua ja älykkyyttä. Hän on kirjasarjassa se suurimman viisauden lähde; hahmo, jonka puoleen käännytään, kun halutaan tietää, mikä on oikein ja miten tulisi toimia.

Tähän asemaan on nostettu henkilö, joka suhtautuu erehtyväisiin, itsekkäisiin, heikkoihin ja suoranaisen vastenmielisiinkin hahmoihin suurella ymmärryksellä ja lempeydellä. Dracoa kohtaan Dumbledore ei osoita mitään, mitä voisi pitää inhona tai vihana, vaan hän on valmis tekemään äärimmäisiä uhrauksia suojellakseen Dracoa. Severus Kalkaroksessa hän näkee potentiaalin ja loputtoman lojaalisuuden siinä, missä muut näkevät epäilyttävän ja epämiellyttävän hyypiön. Tietyllä tavalla juuri se, että Dumbledore näkee tämän ja antaa sille mahdollisuuden, tekee Kalkaroksesta hänen odotustensa mittaisen.

Dumbledore suhtautuu arvostavasti myös vähäisempään ja aliarvostetumpaan taikaväkeen. Tämä ulottuu myös kotitonttu Oljoon, joka näyttäytyy lyhyesti sanottuna viheliäisenä otuksena. Hänessäkin Dumbledore näkee syyt käytöksen taustalla eikä alennu sen enempää inhoamaan kuin sivuuttamaan häntä, niin kuin kotitonttu olisi kengänpohjaan tarttunutta kuonaa. Tähän monin tavoin myönteisessä valossa esitetty pääkolmikko eli Harry, Ron ja Hermione sortuu, samoin kuin aikuinen Sirius.

Dumbledore antaa kaikkensa taistellessaan Voldemortia vastaan ja on valmis tekemään jopa kyseenalaisia uhrauksia, jotta Voldemort saataisiin kukistettua. Tästäkin asetelmasta on silti vaikea löytää henkilökohtaista vihaa. Dumbledore ei ensisijaisesti hyökkää sitä henkilöä vastaan, joka Tom Valedrosta on tullut, vaan hän puolustaa velhoyhteisöä ja samalla koko maailmaa niitä asioita vastaan, joita tämä edustaa. Pimeää taikuutta vastaan.

Näissä teemoissa piilee mielestäni Harry Potter -kirjojen mielenkiintoisin moraalinen opetus; se opetus, joka ei ole aivan kaikkein tavanomaisin ja lattein. Ihmisessä voi olla monia erilaisia ominaisuuksia, jotka eivät kaikki ole vain hyviä. Niidenkin ominaisuuksien kanssa hänellä on oikeus kasvaa omaksi itsekseen ja löytää paikkansa maailmasta. Hänen ominaisuuksiaan voidaan myös koettaa kehittää ja saada niistä aikaan jotakin hyvää. Tässä yhtälössä liian nopea tuomitseminen ja liian mustavalkoinen jaottelu hyviin ja pahoihin ei ole kuin haitaksi.

Siksi Tylypahkassa on tuvat, myös luihuisten tupa. Siksi Dumbledore kieltäytyy osoittamasta inhoa edes niitä inhottavimpia tyyppejä kohtaan. Näin minä olen lukemani tulkinnut.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Eirik Raudi/CC0/Pixabay (ylempi) ja Jasmin Holzeisen/CC0/Pixabay (alempi)