Miten lievittää maailmantuskaa?

Ensin ajattelin, etten voi kirjoittaa tällaista postausta, koska olen ihminen, joka ei pode maailmantuskaa. Sitten ajattelin, että hetkinen, eihän tuossa ole mitään logiikkaa: eikö juuri tällaisen ihmisen, joka on onnistunut välttämään maailmantuskan potemisen, pidä kertoa, miten se tapahtuu?

Tähän samaan pohdintaan ja problematiikkaan törmää muuten myös muissa yhteyksissä: saako hoikka puhua laihduttamisesta ja saako varakas jakaa säästövinkkejä – kas siinäpä vasta pulma… Aion joka tapauksessa antaa palaa ja kertoa, miten maailmantuskaa minun nähdäkseni vältetään tai miten sitä ainakin lievitetään. Jokainen päättäköön itse, näkeekö ajatuksissani jotakin järkeä.

 

Jokaista uutista ei ole pakko lukea, eikä ikävissä asioissa ole pakko piehtaroida

Tämä on maailmantuskan välttelyyn liittyvistä ajatuksistani ehkä vähiten omaperäinen, koska samaa sanomaa on julistanut moni muukin. Kun joka tuutista tulee silmille ja korville sotaa, kulkutautia, kuolemaa, kärsiviä lapsia ja eläimiä, tuhoutuvaa luontoa, köyhyyttä… Niin ihan oikeasti: jääkylmässä uutisvirrassa ei ole pakko uida, vaan välillä voi nousta rannalle lämmittelemään.

Eikö sitten tarvitse pelätä, että missaa jonkin uutisen, joka olisi oikeasti pakko nähdä tai kuulla? Mielestäni ei. Niin kauan kuin ei aio hautautua täydelliseen informaatiopimentoon – esimerkiksi sähköttömään mökkiin ilman sanomalehtiä tai mitään mahdollisuutta kommunikoida kenenkään kanssa – voi mielestäni melko huoletta luottaa siihen, että jos tapahtuu jotakin valtavaa, tämä tieto tavoittaa kyllä senkin, joka ei sitä aktiivisesti etsi.

Mistä sitten mahtaa johtua, että on niin vaikea pidättäytyä ikävän ja huolestuttavan informaation äärelle hakeutumisesta? Uskoakseni kyse on siitä, että olemme oppineet ajattelemaan, että fiksu, sivistynyt ihminen haluaa tietää asioita. Koemme helposti, että on pelkurimaista pään pensaaseen työntämistä, jos emme väkisin katso ja kuuntele juuri sitä, mitä kaikkein vähiten haluaisimme katsoa ja kuulla. Tällähän järkyttäviä dokumentteja ja erilaisia kohu- ja paljastusjuttuja usein myös myydään: haluathan tietää oikean, peittelemättömän totuuden?

Mielestäni meidän pitäisi koettaa löytää itsestämme rohkeus vastata tuohon kysymykseen, että ei, en oikeastaan halua. En tänään. Ajatus siitä, että mahdollisesti kieltäytyisimme näkemästä epämiellyttävää totuutta, voi olla ikävä. Itseltään kannattaa kuitenkin kysyä, mikä on paremmin, jos katson nyt tämän dokumentin, jonka tiedän järkyttävän ja surettavan minua. Mikä on paremmin, jos piehtaroin tämän jo entuudestaan tutun asian kammottavissa yksityiskohdissa? Jos vastaus on, että tuskin yhtään mikään, eikö itseään voisi vähän armahtaa?

Maailma ei tule pelastumaan sillä, että sinä voit mahdollisimman huonosti, sen uskallan melkein luvata.

Älä luule, että pahin olisi aina totta

Me ihmiset olemme oppineet ajattelemaan, että pahin on todennäköisesti totta. Kun oikein tarkkaan mietit, tuskin voit kiistää ilmiötä: jos meille annetaan jostakin asiasta ristiriitaista tietoa ja erilaisia ennusteita, olemme taipuvaisia pitämään fiksuimpana ja vakuuttavimpana sitä henkilöä, joka esittää pahimman mahdollisen skenaarion (ellei se ole aivan selvästi puuta heinää).

Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin on luonnollista toiveajatella ja uskoa asioihin, joiden haluaisi olevan totta. Koska jokainen vähänkin analyyttinen ja itsekriittinen henkilö toisaalta myös tunnistaa tämän ilmiön, me helposti ylikompensoimme sitä ja asia kääntyy mielessämme melkeinpä niinpäin, että koska emme missään nimessä haluaisi jonkin ennusteen olevan totta, juuri se luultavimmin on.

Lisäksi kyse on osittain samasta ilmiöstä, jota käsittelin jo edellisessä kohdassa: me pelkäämme näyttävämme totuuden kieltäviltä hölmöiltä; pupujusseilta, joilla on pää syvällä pensaassa. On helpompi liputtaa pahimman vaihtoehdon puolesta kuin vaikuttaa siltä tyypiltä, joka kulkee vaaleanpunaiset laput silmillä eikä halua uskoa mihinkään epämiellyttävään.

Nykyään denialismi on paha synti, ja denialistin leima lätkähtää myös melko helposti. Uhkakuvien kyseenalaistaminen on hyvinkin herkästi muiden silmissä pelkkää totuuden kieltämistä – silti, vaikkei siinä ajatuksessa ole juuri sen enempää järkeä kuin niissä vaaleanpunaisissa lapuissakaan.

Jos on yhtä kaikki vaikea rohkaistua ajattelemaan, ettei maapallo ehkä sittenkään tuhoudu lähimmän sadan vuoden aikana eivätkä kaikki ihmiset välttämättä tapa toisiaan samassa aikaikkunassa, rohkeutta voi hakea historiasta. Mihin kaikkeen pahaan me ihmiset olemmekaan aikojen saatossa uskoneet ilman, että se on toteutunut? Jos kaikki aikanaan esitetyt kauhuskenaariot – tai edes suurin osa niistä – olisivat toteutuneet, emme olisi täällä nyt miettimässä tätä.

Ellet tiedä, mistä aloittaa historian kaivelu, annan muutaman vinkin: Kylmän sodan aikaan uhkakuvat olivat todella synkkiä ja kotitalouksille jaettiin sellaisia varautumisohjeita, jotka jopa nykytilanteessa ja nykyisillä kotivarasuosituksilla nostaisivat hiukset pystyyn. Happosateiden piti aikanaan tuhota koko Eurooppa, ja 70-luvun lopun öljykriisi nosti esiin melkoisia energian riittävyyteen liittyviä uhkakuvia. Mitä tulee ihmisten yleiseen julmuuteen ja pahuuteen, en usko, että löytyy yhtään aikakautta, jolloin merkittävä osa ihmisistä ei olisi kokenut, että juuri nyt tapahtuu ihan hirveitä asioita.

Summa summarum: ei, valitettavasti se, mihin haluaisimme uskoa, ei aina ole totta, muttei ole sen perustellumpaa uskoa, että kaikkein kauheimmat skenaariot, joita joku maalailee, myöskään olisivat aina totuus.

Ymmärrä tämä: jokaisen henkilökohtainen maailmanloppu tulee vain kerran

Hetkinen, yritänkö lohduttaa ihmisiä puhumalla kuolemasta? Kyllä, tavallaan juuri niin minä yritän tehdä. Meiltä nimittäin helposti unohtuu yksi elämän perustavimmista tosiasioista: meidän jokaisen oma maailma loppuu kerran, ja joka tapauksessa se tapahtuu vain sen yhden kerran.

Mitä lohduttavaa tässä sitten on? Mielestäni se auttaa asettamaan asiat mittasuhteisiin ja muistuttaa myös siitä, etteivät pahimmatkaan uhkakuvat muuta tuota totuutta miksikään.

Ystäväni, jota koetin lohduttaa tällä ajatuksella, huomautti, että erilaiset uhkakuvat voivat toteutuessaan vaikuttaa siihen, millainen se henkilökohtainen maailmanloppu on. Tämä on tietenkin totta, mutta tässäkin mennään spekulaatioihin. Tietyt asiat voivat kieltämättä nostaa todennäköisyyttä siihen, että elämässämme tapahtuu joskus jotakin hirvittävää. Toisaalta niin voi jokaisen elollisen olennon omassa elämässä tapahtua riippumatta siitä, miltä maailmanmeno isossa kuvassa näyttää. Kaikkina aikoina, kaikenlaisissa olosuhteissa osa ihmisistä on kokenut hirveitä asioita tai hirveän lopun. Toinen puoli asiasta on se, ettemme voi olla varmoja siitä, että tietyt uhkakuvat toteutuessaankaan toisivat pahimmat kauhut juuri meidän ovellemme. Miksi siis tuhlata elämää pelkäämällä sellaista, mitä emme kenties ikinä koe tai mikä ei välttämättä tarkoita meille sitä, mitä pelkäämme? Ja vaikka joskus kokisimme sen kaikkein pahimman, mitä sen pelkääminen ennalta auttaa?

Hetkinen. Eikö tämä ole valtavan itsekästä puhetta? Miksi keskittyisimme vain itsemme, kun onhan monien kauhukuvien kohdalla kyse lukemattomista ihmisistä ja myös muista elävistä olennoista?

Tähän annan kaksikin vastausta. Ensinnäkin väitän, että kaikkein pahimmat, kalvavimmat pelkomme ovat yleensä nimenomaan henkilökohtaisia. On se itsekästä tai ei, harvoin asiat, joilla emme usko voivan olla mitään merkitystä juuri meille ja meidän elämässämme, pitävät meitä öisin valveilla. Siksi myös lohduttautuminen henkilökohtaisella tasolla usein auttaa. Toisekseen muistuttaisin siitä, että koskeehan tuo totuus kaikkia muitakin, niin ihmisiä kuin eläimiä: se oma maailmanloppu tulee ihan jokaiselle todellakin vain kerran.

 

Elämä on annettu elettäväksi. Vaikka se voi olla joskus raadollista, mahdollisimman runsas murehtiminen tuskin tekee parempaa sen enempää omastamme kuin muidenkaan elämästä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Malgorzata Tomczak/CC0/Pixabay (ylempi) ja Dietmar/CC0/Pixabay (alempi)