Miten näen SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ

Lista seitsemästä kuolemansynnistä on mukava kohde vakavalle ja vähemmän vakavalle pohdinnalle, ja ainakin omaa mieltäni tämä syntiluettelo on kiehtonut jo teini-ikäisenä. (Siihen voi tutustua tämän postauksen lisäksi muun muassa tässä Ylen artikkelissa.)

Varsinaisiin teologisiin pohdintoihin en aiheen tiimoilta veny. Ajattelin kuitenkin näin maallikon näkökulmasta tarkastella syntejä – ja ennen muuta sitä kysymystä, kuinka syntisiltä nämä synnit nykyajasta käsin näyttävät ja miten ne omakohtaisesti koen.

 

YLPEYS

Jo aivan listan ensimmäisestä synnistä minun on sanottava, etten ole varma, näenkö sitä ensinkään syntisenä asiana. Tähän saattaa vaikuttaa se, että tunnen hiukan vastenmielisyyttä perisuomalaista nöyryyttä ja sen vaatimista kohtaan: Eihän tämä nyt mitään, enhän minä nyt mitään! Mutta mikä tuokin tuolla oikein luulee olevansa?

Tuohon ajattelutapaan verrattuna se, jos nenä osoittaa reippaasti yläviistoon, tuntuu pienemmältä pahalta. Ketä ylpeyden synti oikeastaan vahingoittaa? Niitä, jotka ovat jo valmiiksi epävarmoja ja kokevat pienentyvänsä entisestään toisen (suhteettoman) itsevarmuuden edessä? Mutta voisiko asian ajatella niinpäin, että syntistä olisikin sellainen epävarmuus, joka saa näkemään itsensä todellisuutta pienempänä ja myös toivomaan muiden kutistumista?

Rehellisyyden nimissä onhan ylpeydessä huonotkin puolensa. Täydellinen nöyryyden puute tekee ihmisestä helposti hankalan muille ja kyvyttömän oppimaan mitään ja kehittymään missään. Lisäksi jos ylpeys käsitetään hyvin pinnallisiin asioihin kohdistuvana (kuten synnin yksi käännös ”turhamaisuus” vihjaa), niin ei syvällisyyden puutettakaan tietenkään voi hyveenä pitää.

Kenties asian voisi tiivistää niin, että sallittakoon kaikille terve ylpeys ja olkoon sen parina myös terve itsekriittisyys.

KATEUS

Kateus saa usein melko lempeän kohtelun siinä hengessä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Itse ihmettelen tätä toisinaan. Kateus on yksi niistä kuolemansynneistä, joiden syntisyydestä ei itselläni ole epäilystä.

Kateus hyvin pienenä tuntemuksena tuskin aiheuttaa isompaa vahinkoa – niin kuin hyvin harva tunne pienissä määrin aiheuttaa. Jos kateus sen sijaan alkaa vähänkin enemmän hallita ajatuksia saati tekoja, on mielestäni vaikea kieltää kateuden vahingollisuutta.

Jos kateutta tutkii pintaa syvemmältä, löytyy usein hyvin ikäviä asioita: muiden ponnistusten vähättelyä, pinnallisuutta, vihamielisyyttä… Useinhan kademielisiin ajatuksiin liittyy tunne tai jopa sanoitettu näkemys siitä, että toinen on saanut jotakin liian helpolla (tai kenties jotakin, mikä peräti kuuluisi itselle). Nämä ajatukset ovat useimmiten epäreiluja. Lisäksi kateus tuntuu usein – vaikkei poikkeuksetta – kohdistuvan pinnallisiin asioihin. Se, että joku kiehuu kateuden liemissä vaikkapa toisen varallisuuden takia, ei viittaa kovin syvällisiin arvoihin.

Näen kateudessa senkin ongelman, että kärjistyessään se helposti johtaa seuraavaan kuolemansyntiimme.

VIHA

Taas voitaisiin puhua siitä, miten kaikki tunteet ovat sallittuja… Ehkä hedelmällisempi lähestymistapa on kuitenkin se, että mietitään, mitä vihalla oikeastaan tarkoitetaan. Itse näen asian niin, että viha on hyvin suuri tunne ja samalla enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Tämä menee semantiikan puolelle, mutten itse puhuisi vihasta satunnaisen tunnekuohun yhteydessä. On mahdollista tuntea hyvinkin raivokasta ja punahehkuista suuttumusta ilman, että vihaa sen kohdetta. Jos puhutaan vihasta, puhutaan mielestäni suoranaisesta asenteesta ja vakaumuksesta vihan kohdetta kohtaan.

Jos on ottanut asenteekseen jotakin niin negatiivista ja pimeää kuin vihaamisen, onhan se selvästi haitallista. Vaikkei kohdistaisi vihaa koko maailmaa kohtaan, niin jos viha kuitenkin on koko ajan siellä jossakin pinnan alla, väkisinkin se määrittelee ajatuksia, tekoja ja elämän suuntaa. Kenelle voisi olla hyväksi elää vihassa?

Omasta puolestani voin sanoa, etten ole koskaan jaksanut vihata ketään. Olen toki kohdannut ihmisiä, joiden seuraa en ole ollenkaan halunnut, mutta heidät olen pyrkinyt aina ensisijaisesti poistamaan elämästäni ja toissijaisesti pitämään kanssakäymisen minimissä. Olen siis pyrkinyt nollaamaan heidän vaikutuksensa itseeni. Se, joka vihaa, tekee nähdäkseni päinvastoin ja antaa vihan kohteelle valtavan vallan itseensä – juuri sen suuren tunteen kautta.

LAISKUUS

Tässä ollaan mielestäni taas perisuomalaisten arvojen äärellä. Luterilainen työmoraali kurkkii jo nurkan takaa: ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Tämä on taas yksi niistä asenteista, joista en ole niinkään innoissani. Näen siinä hyvin paljon yksilön kontrollointia muiden hyväksi: muiden eteen hiki päässä raatava henkilö on toki yhteisön kannalta paljon hyödyllisempi kuin sellainen, joka vain ottaa rennosti ja säästää itseään.

Asiassa on silti toinenkin puoli, ja tämä puoli näyttää omissakin silmissäni aika syntiseltä. Laiskuus on nimittäin myös este omien tavoitteiden saavuttamiselle. Lisäksi laiskuus on todellinen syy lukemattomien laiminlyöntien, tekosyiden ja petettyjen lupausten takana – ja tästä näkökulmasta laiskuus ei tosiaan ole kiva juttu.

Jos asiaa tarkastellaan akselilla ahkeruus–laiskuus, on mielestäni parempi kallistua hiukan enemmän sinne ensimmäisen puolelle. Kuitenkin laiskottelu välillä kohtuullisina annoksina voi olla osa onnistunutta itsestään huolehtimista ja tasapainoista elämää.

Itselleni laiskuus on toinen helmasynneistä – se, mitä vastaan aina taistelen. Vaikka olen tässä taistelussa hyvin niskan päällä (ja tuskin kukaan pitää minua laiskana), tiedän, että juuri laiskuus on se inha syntilätäkkö, johon minun olisi helppo kaatua näyttävästi naamalleni pääsemättä enää ylös. Aherran miten paljon hyvänsä, tiedän olevani pohjimmiltani patalaiska.

AHNEUS

Ahnehan voi olla lukemattomille asioille: rahalle, menestykselle, kehuille, tavaralle, ruoalle… Se, että listan seuraava synti on eritelty ahneudesta, vihjaa kenties siihen, että tämän syntilistan ahneudella viitataan ensisijaisesti maalliseen mammonaan ja vastaaviin asioihin.

Ahneus lienee sillä tavoin yhteiskunnallisesta – ja jopa globaalista – näkökulmasta ajankohtaisin synti, että juuri se aiheuttaa tässä ajassa ja länsimaisessa yhteiskunnassa paljon pahaa. Me olemme varsin ahneita, ja meillä on myös usein mahdollisuus toteuttaa ahneuttamme. Tämä on yksi syy siihen, että maailma on hukkumassa turhaan tavaraan ja luonnonvaroja tuhlataan huoletta.

Ahneutta on vaikea olla näkemättä syntinä, mutta jotakin sen puolesta täytyy sentään sanoa: Jos ahneuden avaa sanallisesti, ahneushan on sitä, että haluaa itselleen paljon hyvää. Tästä näkökulmasta ahneutta on vaikea täysin tuomita. Onhan periaatteessa hyvä tavoite, että haluaa elämäänsä paljon hyviä asioita! Syntisyys tulee mielestäni mukaan siinä vaiheessa, kun kohtuullisuus lentää ikkunasta. Viimeistään sitten, kun onnistuu haalimaan liian paljon, se ei ole enää itsellekään hyväksi. Oman vakaumukseni mukaan paljous on hyvinkin herkästi liiallista…

Olin ensin nimeämässä juuri ahneuden toiseksi helmasynnikseni, mutta tarkemmin ajateltuna helmasyntini on pikemminkin listan seuraava synti. On minussa ahneitakin piirteitä, mutta toisaalta raha ei ikinä ole ollut minulle kovin tärkeä juttu ja ihailen vilpittömästi tietynlaista askeettisuutta.

YLENSYÖNTI

Tämä on taas synti, johon en isossa mittakaavassa syyllisty ja josta harva syyttäisi minua – mutta jota minun täytyy aina varoa, luultavimmin elämäni loppuun asti. Erittäin vahva taipumus tähän on siis olemassa, ja pienissä määrin tähän sorrunkin. (Pääsiäisen suklaaöverit, täältä tullaan!)

Miksi sitten näen vaivaa? Paljolti juuri siksi, että tämä on yksi niistä kuolemansynneistä, jota pidän kiistatta syntisenä. Ylensyönti on tuhlausta. Se vahingoittaa meitä itseämme ja se on luonnonvarojen täysin turhaa haaskausta. Siitä, että länsimaissa moni on syömässä itseää hengiltä, on hyvin vaikea keksiä edes lieventäviä asianhaaroja.

Tämän ääneen sanominen on toki vähintään epäilyttävää, koska tästä ei ole kovin pitkää aasinsiltaa esimerkiksi ylipainoon – eikä negatiivista puhetta siitä aiheesta katsota tällä hetkellä hyvällä. Tulipa kuitenkin sanottua. Sanoin onneksi senkin, että tämä synti väijyy itseänikin alituiseen.

HIMO

Himo lukeutuu niihin synteihin, joiden syntisyyttä en oikein onnistu näkemään. Se tuntuu ”rikokselta ilman uhria”… Eli missä siinä on se rikos?

Seksi ja seksuaalisuus ovat hyviä ja kauniita asioita. Epäilyttäviä tai kerrassaan kamalia tai rikollisia piirteitä niihin voi tietysti liittyä, jos tehdään asioita, joihin toinen osapuoli ei ole suostuvainen tai joissa häntä ei asianmukaisesti kunnioiteta. Jos taas kaksi aikuista molemminpuolisesta halusta kohdistavat himoa ja himokkaita tekoja toisiinsa, keneltä se on pois?

Epäilen, että himo on kuolemansynneistä tietyllä tavalla vanhentunein. Stigma himon ympärillä on ymmärrettävämpi, jos sijoitetaan se maailmaan, jossa kovin vakuuttavia keinoja syntyvyyden säännöstelyyn ei ole ollut. Tällöin himon seurauksista on viime kädessä voinut joutua kärsimään lapsi – yhteiskunnassa, jossa himon vähänkin ei-hyväksyttävä ilmenemismuoto on voinut armotta heittää häpeän varjon myös lapsen ja koko hänen elämänsä ylle.

Tietenkään himo ei – nykyäänkään – kestä täydellistä kohtuuttomuutta muuttumatta haitalliseksi asiaksi. Jos himon ilmenemisessä alkaa olla pakkomielteisiä ja koko elämää hallitsevia elementtejä, se voi toki olla aidosti vahingollista.

 

Yhteenvetona voisin todeta, että vaikken täysin allekirjoita kaikkien kuolemansyntien paheellisuutta, pidän siitä, miten tämä syntiluettelo tuntuu kuljettavan mukanaan kohtuullisuuden punaista lankaa. Se on arvo, jonka takana on helppo seistä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Kenties seitsemän kuolemansynnin lista voisi olla sinullekin passeli postauksen aihe?

 

Kuvat cocoparisienne/CC0/Pixabay (ylempi) ja Engin Akyurt/CC0/Pixabay (alempi)