Miten olla paras versio itsestään?

Tuskin keneltäkään on jäänyt kuulematta ilmaus ”olla paras versio itsestään”. Kehotus olla sellainen kuulostaa ylevältä ja sille on helppo nyökytellä: juuri niin, kunpa voisinkin olla paras versio itsestäni!

Kuten hiukan puhki kulutetuille ilmauksille helposti käy, tämänkin varsinainen sisältö ja sen pohdinta taitaa usein unohtua. Mikä on paras versio meistä? Mistä sen tietää? Miten sellaiseksi parhaaksi versioksi ihan konkreettisesti tullaan?

Kysymys on tietysti hyvin filosofinen ja sitä paitsi järkälemäisen suuri. Vaikka oma näkökulmani asiaan on rajoitettu ja oman elämänkokemukseni värittämä, haluan kertoa, miten itse näen tämän parhaaksi versioksi kasvamisen ja mitä uskon sen olevan.

Ensinnäkin meidän on tiedettävä, millainen se paras versio meistä olisi. On hyvin vaikeaa tavoitella jotakin, ellei edes tiedä, mitä se on. Kun vastaamme kysymykseen siitä, millaisena näemme parhaan version itsestämme, joudumme pohtimaan arvojamme ja valitsemaan suunnan: mitä me arvostamme ja haluamme kehittää?

Meidän tulisi tietää, haluammeko kehittyä suhteessa muihin ihmisiin – eli olla esimerkiksi ystävällisempiä, avuliaampia, ihaillumpia – vai haluammeko kehittyä ensisijaisesti jossakin taidossa – kuten urheilussa, taiteessa tai ammatissamme. Kehityskohteemme saattavat olla myös sisäisiä ja omaan hyvinvointiimme keskittyviä. Saatamme vaikka ajatella, että haluaisimme olla se ihminen, joka osaa huolehtia itsestään tai joka säilyttää tyyneyden kaikissa tilanteissa turhaan stressaamatta.

Mihin suuntaan nuo pohdinnat vievätkin, kyse on siitä, että määrittelemme päämäärän: mikä se paras versio itsestämme olisi. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, ettei tämä välttämättä vastaa muiden kokemusta tai ole yleismaailmallinen totuus. Omalla kasvumatkallaan voi törmätä kaikille tuttuun ilmiöön: huomata kasvaneensa erilleen joistakin itselleen aiemmin tärkeistä henkilöistä.

Kun koet vaikkapa muuttuneesi itsevarmemmaksi, juuri niin kuin halusitkin, joku läheisesi voi nähdä asian niin, että olet muuttunut koppavaksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Tällaisiin ristiriitoihin on syytä varautua; vaikka itse olisi kuinka varma omasta suunnastaan, muutos tuskin saa muilta pelkkiä aplodeja.

Muutoksessa ei ole kyse pelkästään siitä, mitä ihailemme ja arvostamme. Kyse on myös siitä, mikä on realistista ja mahdollista. Hyvä itsetuntemus on edellytys sille, että voimme olla paras versio itsestämme, koska kyse on nimenomaan itsestämme. Voihan sitä listata, että olisipa kiva olla maailman nopein juoksija, taitava taidemaalari, häikäisevä kaunotar, akateemisesti ansioitunut älykkö ja tuottelias sukankutoja. Se, mikä on mahdollinen suunta juuri meille, riippuu kuitenkin siitä, kuka peilistä katsoo vastaan.

Kysymys, mitä arvostamme ja millainen ihminen haluaisimme olla, ei riitä. Se tarvitsee parikseen tämän kysymyksen: millaiseksi arvostamaksemme henkilöksi meissä on aineksia. Tämä tutkimusmatka vaatii tarkkuutta ja hienovaraista havainnointia, jotta pystymme selvittämään, mitä mahdollisuuksia meissä piilee. Realismista huolimatta ei ole tarkoitus juuttua itsestäänselvyyksiin: jos vain toteamme sen, mikä meissä on jo valmiiksi pinnalla, se ei avaa kovin merkittäviä kehityksen ovia. Pitää oivaltaa myös se, mikä on pinnan alla odottamassa tilaisuutta.

Nyt tullaan ehkä vaikeimpaan osuuteen. Päämäärän määrittely, arvot, itsetuntemus… Ihanan abstraktia. Kuitenkin se, että kasvamme nykytilanteesta itsemme parhaaksi versioksi, edellyttää ennen muuta konkreettisia valintoja eli tekoja. Tämä puolestaan vaatii vaivannäköä, ponnistelua, vanhasta luopumista, pelkojen selättämistä, epämukavuuden sietämistä… Nämä eivät ole helppoja juttuja, eivät varsinkaan nykyisessä asenneilmapiirissä, joka helposti tarjoaa meille riittävyyden ja armollisuuden houkutuksia. Miksi ponnistelisin, kun minulla on oikeus tuntea olevani hyvä juuri näin?

Voidaan tietysti kysyä, missä menee se raja, milloin koettaa kehittää itsestään parhaan version ja milloin vain yksinkertaisesti teeskentelee muuta kuin on. Sanoisin, että muutoksen alkumetreillä raja on itse asiassa hyvinkin ohut. Kun itseään ja omaa käytöstään muuttaa, on helppo ajatella, että enhän minä ole yhtään tällainen ja onpa tämä epäluontevaa! Tunne on vähän samanlainen kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa pukee uudenlaisen vaatekappaleen ja kiemurtelee siinä kaivaten vanhaa ja tuttua.

Jokainen meistä on varmasti kuullut sen neuvon, että jos haluaa kohentaa mielialaansa, kannattaa hymyillä vaikka väkisin, niin jonakin päivänä huomaa hymyn olevan aito. Moni on varmasti huomannut senkin, että tämä taika toimii. Sama pätee itsensä muuttamiseen: kun haluaa kasvaa johonkin suuntaan, aluksi se voi olla roolin esittämistä – kunnes se rooli jonakin päivänä onkin totta. (Tämä tietysti edellyttää, ettei yritä jotakin itselleen tyystin mahdotonta. Silloin rooli voi olla loppuun asti pelkkä rooli, jos se onnistuu ensinkään…)

Minulle yksi onnistuneista itseni kehittämisen askelista on ollut rauhallisuuden kehittäminen. En ole ollut perusluonteeltani rauhallinen ihminen, pikemminkin helposti kiihtyvä. Kuitenkin jo hyvin nuorena minulla oli työtehtäviä, joissa onnistuminen oli kiinni siitä, että pystyin pitämään pään kylmänä ja rauhoittamaan tarvittaessa muutkin. Silloin se oli täysin työrooli – mutta roolityö onnistui. Nykypäivänä rauhallinen ja tarvittaessa hyvinkin viileä reagointi on jo luontevaa. En koe teeskenteleväni mitään vaan pikemminkin käyttäväni hankittua taitoa.

Juuri niin itsensä kehittäminen ja kasvu toimii: ensin on pinnistelevä, pakotettava itseään, jopa vedettävä roolia – kunnes jonakin päivänä muutos on ihon alla ja osa itseä.

Jotkin itsensä kehittämiseen liittyvät valinnat ovat hyvin konkreettisia: lähdetkö opiskelemaan jotakin, hankitko jonkin taidon, eroatko väljähtyneestä suhteesta… Omasta elämästäni löydän sellaisen esimerkin, että tietyssä elämänvaiheessa opettelin systemaattisesti käytännön taitoa, jota en sillä hetkellä tarvinnut yhtikäs mihinkään. Haaveissa kuitenkin siinteli toisenlainen elämä ja samalla myös parempi minä, jolla tietty taito on hallinnassa. Niinpä opettelin – ja taito tuli kuin tulikin aikanaan käyttöön ja olin enemmän sellainen kuin halusin olla, ainakin siinä asiassa. Konkreettisimmillaan itsensä kehittäminen on juuri näin yksinkertaista.

Jos haluaisin pukea omat ajatukseni siitä, miten tullaan parhaaksi versioksi itsestä, jonkinlaisen kaavan muotoon, se voisi näyttää tältä:

Realistinen arvio nykyminästä –> Päämäärän määrittely –> Valinnat ja teot kohti päämäärää –> Paras versio itsestä

Kuten olen pyrkinyt tuomaan ilmi, kaavan monella tavoin haastavin kohta on ”valinnat ja teot”. Se, kuinka haastava se onkaan, riippuu paljolti siitä, millaisena näkee parhaan version itsestään ja kuinka kaukana siitä nyt on. Mitä suurempaa muutosta hakee, sitä enemmän on oltava valmis sietämään epämukavuutta ja myös sitä, ettei kovin nopeita tuloksia ole välttämättä luvassa.

Polun kivisyyteen voi jossakin määrin vaikuttaa, kun määrittelee päämääränsä ja antaa sisällön ”parhaalle versiolle itsestä”. Rehellisyys kuitenkin kannattaa. Jos riman asettaa kovin matalalle siihen nähden, mikä olisi mahdollista, kyllä sen sisimmässään tietää ja se tulee aina vaikuttamaan siihen, kuinka tyytyväinen voi olla saavuttamaansa kehitykseen.

Jos itseään huijaa oman peilikuvansa edessä, pieni ääni tulee aina kuiskuttelemaan ja kysymään, onko tämä nyt todella se paras versio.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Bobby Love/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)