Muistot käsin kosketeltaviksi valokuviksi

Olen ihminen, joka kammoaa tavarapaljoutta ja näkee tavaroiden menevän mieluummin kotinsa ovesta ulos kuin sisään. Voisi siis kuvitella, että esimerkiksi valokuvien säilyttäminen puhelimessa ja pilvipalveluissa olisi nykyajan ilmiöistä sellainen, jota tervehtisin ilolla.

Näin ei kuitenkaan ole. Kaiken paperisen – kuten valokuvien ja kirjojen – sähköistyminen on ilmiö, josta en pidä lainkaan, vaikka se palveleekin tavaroiden vähentämisen tavoitetta. Tästä syystä tilasin viime vuodelta, kuten olen kaikilta muiltakin vuosilta tilannut, parhaat otokset paperisina valokuvina.

Mistä tällainen poikkeus ja ristiriita tavaran vähentäjän mieltymyksissä sitten on peräisin? Uskoakseni tähän vaikuttavat ennen muuta tunnesyyt. Sekä valokuviin että kirjoihin suhtaudun tunteella: valokuvat ovat rakkaita muistoja ja lukeminen on aina ollut minulle suuri intohimo.

En ole mitenkään sinut sen muutoksen kanssa, että kirjat ovat muuttuneet ruudulta luettaviksi tai – mikä pahinta – kuunneltaviksi. Minulle tärkeä osa lukuelämystä on edelleen fyysisen, käsin kosteltavan kirjan kanssa peiton alle käpertyminen. Kaikenlaisia ruutuja tulee tuijotettua tarpeeksi muutenkin, ja kuunteleminen puolestaan on jo lähtökohtaisesti eri asia kuin lukeminen.

Valokuvissa taas on historian havinaa. Moni meistä on varmasti joskus saanut käsiinsä esimerkiksi sukulaistensa vanhoja valokuvia – joko sellaisia vähän kellastuneita tai kenties oikein vanhoja, mustavalkoisia ja reunoistaan rispaantuneita. On kiehtova ajatus, että oman elämän muistot asettuisivat valokuvien muodossa osaksi tällaista aikajanaa ja perinnettä. Joku voi nähdä asian toisin, mutta minun silmissäni se, että no siellähän ne ovat pilvessä tai että olenhan mä julkaissut Instagramissa kuvia, ei vain ole sama asia.

Pelkästään tunneseikoista siinä ei kuitenkaan liene kyse, kun katson paperisia esineitä läpi sormien. Vaikka nykyisin kuitit olisi mahdollista saada sähköiseen muotoon ja säilyttää sähköisessä muodossa, tämän yrittäjän työhuoneesta löytyy silti erillinen hyllykkö tositemapeille – ja niihin minulla ei sentään ole erityistä tunnesidettä!

Tästä päästään siihen, mikä on paperisten esineiden hyvä puoli, siis esineinä. Hyvä puoli on nimittäin se, että tuskin juuri mitään muita esineitä on yhtä helppo säilyttää tilankäytöllisesti niin siistillä ja tehokkaalla tavalla. Paperit – ovat ne sitten kirjoissa, kansioissa tai vaikka irrallisina arkkeina – sujahtavat siisteihin riveihin kirjahyllyihin tai ne voi laittaa vaikka laatikkoon.

Toisin kuin monien muiden esineiden, valokuva-albumirivin katseleminen tuntuu enemmän mukavalta kuin ikävältä. Pidän siitä, miten eri vuodet ovat omissa albumeissaan kauniina, kompaktissa muodossa olevina muistoina.

En harrasta sellaisia valokuva-albumeita, joissa on muovitaskut kuville, vaan käytän albumeita, joissa on pahviset sivut. Niihin valokuvat voi liimata (tai itse käytän kaksipuolista teippiä), ja samalla kuvien oheen saa halutessaan kirjoitettua kuviin liittyviä päivämääriä ja kommentteja. Itse myös koristelen valokuva-albumini. Tämä onkin – joulukorttien tekemisen ohella – oikeastaan ainoa tilanne, jossa harrastan minkäänlaista askartelua. Minulla on vain pikkiriikkinen tarve tämäntyyppisten kädentaitojen harjoittamiselle, ja sen kuva-albumien askartelu täyttää mainiosti.

Kyse lienee jonkinlaisesta skräppäyksestä, joka oli jossakin vaiheessa trendikäs harrastus. Tällä hetkellä asiasta ei taideta enää intoilla niin näkyvästi, mutta itse pidän edelleenkin valokuva-albumieni koristamisesta.

Vaikka yleensä haluan kannustaa pikemminkin tavaroiden vähentämiseen kuin lisäämiseen, tässä olen tosiaan valmis tekemään poikkeuksen. Kehotan sinuakin miettimään, voisivatko juuri paperiset valokuvat olla vuosien tai vuosikymmenten päästä sellainen muisto, joka toisi sinulle – tai ehkä jopa jälkipolville – iloa. Voisivatko ne olla hyvällä tavalla eri asia kuin bittien muodossa olevat kuvat, joihin pääsee käsiksi vain älylaitteiden kautta? Jos sinulla lisäksi on tarve verbaalisesti tai muuten koristaa kuviasi, fyysinen valokuva-albumi tarjoaa siihen oivan mahdollisuuden.

Olen myös pannut merkille, että fyysisten valokuvien tilaaminen muuttaa jonkin verran itse kuvausprosessia ja paljonkin sitä, mitkä valokuvat näkee vaalimisen arvoisina. Se, mitä kuvaa ja haluaa julkaista nopeatempoista some-maailmaa silmällä pitäen, on erilaista kuin se, mitä haluaa taltioida ja säilyttää tulevia vuosia ajatellen. Jos Instagramiin ottaa kuvan lounaslautasestaan ja päivän asustaan, fyysiseen valokuva-albumiin tulee otettua hieman toisenlaisia kuvia.

Toisaalta ei ole tarkoitus olla vanhanaikainen jäärä vain periaatteesta. Ehkäpä sinne vuoden 2024 valokuva-albumiinkin mahtuu jokunen kylpyhuoneen peilin kautta otettu kuva. Nykyhetken ilmiöt ja paljon iäkkäämpi valokuvien säilyttämisperinne voivat kohdata juuri sellaisella tavalla, jolla itse haluaa muistonsa säilyttää.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Willfried Wende/CC0/Pixabay