Naapurin metsien suojelu ja muita yleviä tavoitteita

Häneen törmää säännöllisen epäsäännöllisesti: huolestuneeseen, mielestään hyvällä asialla olevaan kansalaiseen, joka on järkyttynyt, surullinen ja shokissa, kun hänen kotinsa tai kesämökkinsä tai lenkkeilymaastojensa liepeiltä on kaadettu metsää. Kyse ei ole siitä, että metsäkone olisi eksynyt rajan väärälle puolelle, vaan siitä, että joku on kaatanut omaa metsäänsä.

Näitä järkyttyjiä on paikallislehtien palstoilla suremassa juuri sen tietyn metsikön kohtaloa. Osalla tavoitteet kuitenkin tähtäävät korkeammalle. He haluavat kyseenalaistaa, millä oikeudella kukaan kaataa metsää missään – tai ainakaan sellaista metsää, jossa joku muu on nähnyt jotakin luonto- tai muita arvoja.

Vaikken lähtökohtaisesti vastusta jokamiehenoikeutta, nämä tietynlaiset ulostulot saavat mietteliääksi. Onko jokamiehenoikeudessa sittenkin jotakin vikaa, jos se hämärtää kokonaan ajatuksen siitä, että metsällä on laillinen omistaja jossakin eikä se oikeasti ole ”jokaisen” metsä?

Faktat ovat metsäkeskustelussa usein muutenkin hakusessa. Jos metsien kaatamista surevia mielipidekirjoituksia olisi uskominen, Suomessa ei paljon muuta olisikaan kuin erilaisia ikimetsiä – jotka joku ahne paholainen on nyt sitten armon vuonna 2024 päättänyt kaataa. Tämä on melko hämmentävä asenne, kun otetaan huomioon, että hyvin suuri osa metsistä ja myös se useimpien rakas ”mökkimetsä” on oikeasti talousmetsää, jossa on niitä hakkuita tehty ennenkin. ”Uusiutuvan luonnonvaran” käsite ei ilmeisesti ole monillekaan täysin auennut. (Olen kirjoittanut metsäaiheesta enemmänkin, muun muassa täällä.)

Luin taannoin sellaisen ajatelman, että on surullista, että jos haluaa turvata itselleen ihanan metsän, sellainen täytyy ostaa rahalla. Ajatella. Sehän se on tosiaan hyvin surullista, että omien arvojensa toteuttamiseen täytyy käyttää omaa rahaa. Olisi ehdottomasti kivempi vaihtoehto, että ne ovat naapurin rahoja, joita käytetään!

Juuri tuostahan on hyvin usein kysymys. Halutaan, että metsiä ja luontoa suojellaan. Toisaalta halutaan ihan yhtä paljon, että se tapahtuu jonkun muun rahoilla tai jonkun muun taloudellisella tappiolla.

Sillä tavalla – eli ilman omaa panosta, riskiä tai menetystä – on ylipäätään helppo haluta monenlaista ja olla arvojen ja periaatteiden kanssa todella tiukka. Metsäkysymys ei ole likikään ainoa, jossa tämä näkyy, vaikka onkin räikeä ja toistuva esimerkki.

Eläinsuojelu- ja eläinten hyvinvointiasioissa esiintyy samantyyppistä ajattelua. Monet eläinrakkaat ihmiset toivovat erittäin tiukkoja eläinsuojelulakeja. Ei saa pitää koiria muualla kuin omakotitalossa, jossa on iso oma piha. Jokaisella hevosella pitäisi olla ainakin hehtaari laidunta. Lehmien on päästävä ulkoilemaan joka päivä kesät talvet. Ei tee edes tiukkaa esittää tällaisia vaatimuksia, jos niiden toteuttaminen ei itselle sattumoisin ole mahdotonta tai tuhottoman kallista. Vielä parempi on, ellei ole itse koko eläinlajin kanssa tekemisissä eikä joudu koskaan omakohtaisesti miettimään vaatimusten käytännön toteutusta tai rahoitusta.

Kielletään kaikki turkistarhat, mikä siinäkin on niin vaikeaa! Ei varmaan mikään, kun siinä turkistarhassa ei ole palanutta puupenniäkään omaa rahaa tai elämäntyötä kiinni. Muilta on aina hyvin helppoa ja yksinkertaista viedä elinkeino.

Suokaa anteeksi, mutta minusta se, että ylevien periaatteiden varjolla esitetään pääasiassa muihin ihmisiin kohdistuvia (ja kipeästi osuvia), heidän realiteeteistaan piittaamattomia vaatimuksia, ei ilmennä niinkään vahvoja arvoja. Enemmänkin se ilmentää kyvyttömyyttä nähdä asioiden eri puolia, joskus jopa silkkaa tietämättömyyttä. Toisinaan kyse tuntuu olevan myös kyvyttömyydestä asettua muiden asemaan.

Ehkäpä tällainen henkilö, joka katsoo olevansa luontoarvojen tai eläinten tai milloin minkäkin puolustaja, uskoo samalla puolustavansa parempaa, empaattisempaa maailmaa. Tämä on kuitenkin hyvin kyseenalaista, ellei asiaa osata katsoa kuin yhdestä suppeasta näkökulmasta. Yhden asian ajaminen muusta tai muista piittaamatta on harvoin suoranainen eettisyyden riemuvoitto.

Palaan vielä tähän metsäasiaan. Jos ajaudun keskusteluun, jossa joku on huolissaan metsien kaatamisesta, muistutan mielelläni siitä varmimmasta tavasta suojella metsää: osta itsellesi metsä, niin voit toimia sen kanssa juuri niin, kuin parhaaksi näet. Tämä ajatus myös jatkuu: jos sinulla ei ole varaa tai halua ostaa esimerkiksi suurempaa mökkitonttia kuin sellaista, johon mahtuu ehkä juuri se mökki ja henkilöauto pihamaalle, millä oikeudella vaadit, että naapuri omilla rahoillaan ylläpitää sinun metsämaisemasi ja toteuttaa sinun luontoarvosi?

En sano tätä ensimmäistä kertaa, mutta yksi tämän ajan suurimmista ongelmista on mielestäni se, että pidetään tärkeänä ja arvokkaana esittää kaikenlaista – usein aika hyökkäävää – arvopuhetta samalla, kun yhteys käytännön todellisuuteen on monessa tapauksessa ohut tai lanka on kokonaan poikki. Paljon puhetta, vähän villoja.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva tookapic/CC0/Pixabay