Pärjääjän taakka, menestyjän tuska
Ehkä ajattelet, että postauksen otsikko on ironinen, mutta sanotaan tämä heti: ei se ole.
Kun ihminen on uhri tai jollakin tavoin huono-osainen, ajatellaan, että yleiseen inhimillisyyteen kuuluu myötätunnon osoittaminen häntä kohtaan. Tämä ei sinänsä ole väärin. Joskus näitä asetelmia kuitenkin tulkitaan aika mustavalkoisesti: uhri on uhri, ja hänet täytyy sellaisena myös kohdata.
Uhrin toimijuuden perään kyseleminen on monien mielestä sama kuin syyllistäminen, ja sanaa ”vastuu” ei uhrin yhteydessä kannata edes mainita. Ei ainakaan, ellei halua tulla suoraan rinnastetuksi henkilöihin, jotka sanovat masentuneelle, että sen kun lakkaat märehtimästä ja lähdet lenkille. Tai kyselevät seksuaalirikoksen uhrilta, oliko tämä humalassa ja mitä tällä oli yllään.
Usein ajatellaan, että kun on uhrit, on myös syylliset. Rikosasioissa tai vastaavissa tämä on tietysti useimmiten tottakin. Samaa logiikkaa pyritään helposti soveltamaan myös huono-osaisuuteen. Jos joku on köyhä, työtön tai muuten osaton tai elämässä huonosti pärjännyt, tähänkin haetaan syyllisiä. Syyllisiksi voidaan koettaa hakea poliittisia päättäjiä, huono-osaiseen ymmärtämättömästi suhtautuvia henkilöjä – tai joskus yksinkertaisesti hyväosaisempia riippumatta siitä, onko heillä yhteyttä huono-osaisen tilanteeseen.
Ei ole mitenkään uusi ilmiö, että heikossa asemassa olevia kohtaan tunnetaan myötätuntoa tai vähintään ajatellaan, että heitä kohtaan pitäisi tuntea sellaista. Nykyaika kuitenkin tietyllä tavoin kärjistää tilannetta ja luo sen ympärille vastakkainasetteluja.
Uhriposition ottaminen on nykyään monin tavoin kannattavaa. Jos sen tekee julkisesti ja edes jotenkin vakuuttavasti, se on usein väylä saada äänensä kuuluviin – ja muiden suut tukittua. Nykypäivänä fiksuilta ja sivistyneiltä ihmisiltä odotetaan pitkälle vietyä sensitiivisyyttä. Tämä antaa tilaa uhriuden ja huono-osaisuuden asetelmille sielläkin, missä niitä ei ole perinteisesti nähty. Samalla se synnyttää varovaista varpaillaan hiipimistä aivan uudenlaisiin tilanteisiin ja kysymyksen – tai osittain pelon – siitä, mikä tai kuka nyt pitäisi nähdä syyllisenä ja kenties canceloida.
Menestyjän rooli tässä asetelmassa on helposti hiukan haastava. Tai ehkä mieluummin pitäisi sanoa: pärjääjän rooli. ”Menestyjä” tuntuu sanana viittaavan tietynlaiseen menestykseen, siis vaurauteen ja hyvään asemaan työelämässä ja yhteiskunnassa. En kuitenkaan halua puhua nyt vain heistä vaan ylipäätään ihmisistä, jotka pärjäävät elämässään.
Joissakin leimahtaa ehkä kiukku jo pelkästään sen vuoksi, että joku kehtaa valitella hyväosaisten tilannetta. Minä taas haluaisin tarttua asiaan jo termien tasolla: hyväosaisuus – samoin kuin huono-osaisuus – kuulostavat juuri siltä, että jostakin ulkopuolelta on jokaiselle langennut jokin osa, jota ei käy muuttaminen. Tämä taas kuvastaa valtavan huonosti tilannetta varsinkin Suomen kaltaisissa maissa. Päinvastoin erilaiset osat elämän aikana vaihtelevat ja niihin voi myös itse vaikuttaa sangen paljon.
En edusta sitä ääripäätä, jonka mielestä jokainen on alusta loppuun oman onnensa seppä ja saa luvan ollakin. Ymmärrän, että erilaiset lähtökohdat vaikuttavat, ettei kaikkea voi vain valita ja ettei kovakaan työ aina palkitse. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää sitä toistakaan äärilaitaa, jossa kaikki tuntuu aina olevan kohtalon sanelemaa tai muiden syytä eikä millekään voi tehdä mitään ja pelkkä kehotuskin loukkaa.
Osaisuus-ajattelussa on myös se ongelma, että kun jonkun osa kerran on niin paljon parempi kuin jonkun toisen, joidenkin mielestä siltä hyväosaiselta voi siirtää huono-osaiselle hyvinvointia loputtomasti. Ellei niin tapahdu, kyse on vääryydestä. Tämä on siinä mielessä todellisuutta vastaamaton ajatus, että Suomessa on hyvin vähän ihmisiä, joilla olisi sitä jaettavaa äärettömästi. Suomessa on sen sijaan suuri keskiluokka, jonka edustajat voivat tietysti joidenkin silmiin vaikuttaa erittäin hyväosaisilta, mutta lopulta heillä on sitä hyvää jaettavaksi varsin rajattu määrä. Harvoin se on myöskään vain langennut heidän osakseen vaan taustalla on usein omaa työtä ja omia ponnisteluja. Niiden määrä se vasta rajallinen onkin: ei kukaan, ei edes ”hyväosainen”, kykene loputtomasti luomaan hyvinvointia itselleen eikä varsinkaan muille.
Yksikään ihminen ei ole pohjaton kaivo, josta voisi ammentaa loputtomasti. Nykyistä useammin olisi myös aiheellista kysyä, onko sellaista oikeudenmukaista edes odottaa.
Tähän mennessä olen puhunut asiasta lähinnä yhteiskunnallisella tasolla, mutta sama pätee myös yksityiselämässä. Niiltä, joilla pyyhkii hyvin, ei voida vaatia loputtomasti. Ei edes sen varjolla, että jollakin läheisellä pyyhkii huonosti.
Huomaan välillä niskakarvojeni nousevan pystyyn jo pelkästään siitä, kun aletaan tietyillä, syyllistävillä äänenpainoilla puhua siitä, kuinka tärkeää on auttaa läheisiään. Auttaminen ei tietenkään ole huono asia. Senkin kanssa vain valitettavan usein käy niin, että tapahtuu jäykähkö roolijako, jossa yhdet ovat pärjäämisensä perusteella velvoitettuja auttamaan ja toiset ovat enemmän tai vähemmän jatkuvassa avun tarpeessa.
Tässä taas tulee vastaan se, että vaikka auttaja alun perin olisi millainen superihminen, jossakin vaiheessa hänen voimavaransa ammennetaan tyhjiin. Ja mikä pahinta: suurin osa menestyjistä ja pärjääjistä ei oikeasti edes ole mitään superihmisiä, jolloin ne voimavarat loppuvat paljon aiemmin, kuin uskoisikaan!
Yhä tänä päivänäkin näkee sitä, että jonkun sairastuessa asenne läheisiä kohtaan on se, että teidän pitää vain jaksaa. Vaikka jonkin verran julkisuudessa on puhuttu esimerkiksi omaishoitajien roolin raskaudesta ja oletettavasti jotkut ovat tämän sanoman sisäistäneetkin, edelleen näkee sitä, että sairaiden läheisiä paheksutaan, jos heidän voimansa ja kärsivällisyytensä loppuvat. Jos joku ilmaisee, että on raskasta olla kuukaudesta toiseen sairaan läheisen tukena, vastaukseksi saa helposti ilkeilyä siitä, että kenelläköhän tässä on raskasta. Kehtaapa osa jopa suoraan nimitellä kylmiksi ja kamaliksi ihmisiksi niitä, jotka miettivät auttajan tai hoivaroolista irrottautumista.
Se, että jollakin menee huonosti, ei valitettavasti suoraan lisää muiden jaksamista tai tunteja heidän vuorokauteensa. Siksi aina, kun jonkun kohtaamien vastoinkäymisten kohdalla aletaan paasata syyllistävään ja velvoittavaan sävyyn siitä, kuinka tärkeää on, että läheiset auttavat ja ovat tukena, minun tekisi mieli kysyä, että sinäkö lupaat heille voimavarat siihen.
Vaikka olisi töissä, terve ja muutenkin pärjäisi päällisin puolin hyvin, ei se tee kenestäkään konetta. Itse asiassa nyky-yhteiskunnassa harvalla on kovin paljon ylimääräisiä voimia varastossa jaettavaksi. Siksi käykin helposti niin, että toisen sairastuminen sairastuttaa myös puolison, tai niin, että ne vanhempiaan omien töidensä ja lastensa ohella hoitavat keski-ikäiset ovat vähällä lyyhistyä taakkansa alle.
Ei se ole niin, että meillä on yhtäällä hyväosaiset ja toisaalla huono-osaiset. Ei se ole niinkään, että meillä on yhtäällä pärjääjät ja toisaalla avun tarvitsijat. Tai on se jossakin määrin näinkin, jos tarkoituksella suuntaamme katseemme vain ääripäihin tai tulkitsemme asetelman mustavalkoisesti. Ihmisyyttä ja meitä ympäröivää todellisuutta kuvaa kuitenkin paremmin se, että me kaikki olemme ihmisiä heikkouksinemme ja vahvuuksinemme. Kaikilla meillä menee jossakin määrin hyvin ja jossakin määrin huonosti. Joskus voimme vähän hengähtää ja onni on myötä, joskus tilanteemme on huono ja joudumme ponnistelemaan kovasti ilman, että se välttämättä edes johtaa mihinkään.
Juuri sen vuoksi on raskasta ja usein kohtuutonta, että jonkun harteille sovitellaan menestyjän tai pärjääjän viittaa ja taakkaa, jotka hänen pitäisi vain jaksaa kantaa ja olla valmis ottamaan aina lisää kannettavaa. Vaikkei työttömien, sairaiden tai muuten vaikeassa tilanteessa olevien kadehtimisessa tosiaan ole mitään järkeä, niin ymmärrän hyvin, miksi hyväosaisen pärjääjän mielessä voi joskus käväistä, että milloin on minun vuoroni. Milloin minä saan olla heikko, minua kannatellaan, pidetään pystyssä ja autetaan? Milloin loputon velka ja syyllisyys siitä, että jollakin menee huonommin, tulee kuitatuksi, vai tuleeko koskaan?
Myötätunto on hieno asia, muttei sen tarvitsisi olla niin mustavalkoista eikä niin tiukasti valita puoliaan. Se voisi koskea myös pärjäävää, menestyvää, tervettä – ylipäätään ihmistä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat snapwiresnaps/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)