Pienimuotoisia kriisejä

Ellet ole sillä tuulella, että itsesäälinen valitus ilman sen syvempää sanomaa kiinnostaisi, voi olla, ettei tämä postaus ole ihan parasta luettavaa tähän päivään.

Aloitetaan vaikka siitä, että minulla on mielestäni ihan hyvä suhteellisuudentaju. Sen vuoksi tiedän, etteivät kohtaamani ongelmat ole Kriisejä isolla K:lla. Kukaan läheinen ei ole kuollut eikä sairastunut, ei ole tullut eroa eikä konkurssia. Isot ja tärkeät asiat ovat siis ainakin suurin piirtein raiteillaan.

Taakse jäänyt kesä vain sattui olemaan sellainen, että Murphyn laki toteutui, ei sentään kaikessa, mutta jatkuvasti:

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Työssä jokin laite oli jatkuvasti rikki tai muuten huoltamista vailla, ja yrittäjänähän se on täysin oma ongelma. Kun asiakkaat tarvitsivat palvelua, lisätietoa tai tarjouksen, he tarvitsivat näitä samaan aikaan tai oikeastaan samalla minuutilla. Sehän oli lisäksi usein juuri se sama minuutti, jolloin jokin laite hajosi.

Erityisen epäreilulta tuntui se, ettei kyse edes ollut siitä, että olisin itse toiminut typerästi tai ollut ennakoimatta mitään tai muuten sählännyt. Pääasiassa kyse oli siitä, että asiat menivät pieleen siitä huolimatta, kuinka kovasti ja huolellisesti tein töitä niiden onnistumisen eteen.

Positiivisetkin asiat tuntuivat vääntyvän jotenkin hankalaan muotoon. Eräälle tuotteelle oli suorastaan naurettavan hyvä kysyntä, mikä tietysti lämmitti yrittäjän sydäntä. Asiaan kuitenkin liittyi se, että puhelin piippasi niin taukoamatta, että tuntui haastavalta ehtiä tehdä käytännön työtä ja samalla pitää langat käsissä sen osalta, kenelle piti lähettää ja millainen viesti ja mikä kuljetus piti järjestää ja minne.

On joitakin pieniä asioita, joista vain tietää, ettei mene kovin hyvin:
Kun puhelin soi, iskee joka kerta pieni pahoinvointi ja kylmä hiki: mikä nyt on pielessä tai rikki tai vaatii muuten vain huomiotani?
Kun yrittää lohduttaa itseään sillä, ettei tämä kiire ja stressi ikuisesti jatku, mieli heittää saman tien vastakysymyksen: milloin siis luulet voivasi pitää vapaapäivän? Ja vastausta ei vain tule mieleen…
Kun herää yöllä, tärkeintä on olla ajattelematta yhtään mitään ja pitää todellisuus mahdollisimman kaukana, jos aikoo vielä nukkua.

Pahimmassa tapauksessa olo on ollut niin ärtynyt ja tuskainen, että olisi tehnyt mieli ilmoittaa jokaiselle ympärilläni touhuavalle ihmiselle – heikoimpina hetkinä mukaan lukien asiakkaat – että menkää kaikki vaikka kotiinne sohvalle makaamaan, niin sitten kukaan ei ainakaan riko mitään tai pyydä minulta mitään tai muutenkaan järjestä lisähommia. Älkää tehkö yhtään mitään, niin ehkä minunkaan tehtävälistani ei pitene, ennen kuin ehdin edes vähän purkaa sitä…

(Koska se suhteellisuudentaju tosiaan löytyy, en tietenkään ole sanonut mitään tällaista mieliteoista huolimatta.)

Minähän en edes ole stressaavien ja työntäyteisten tilanteiden käsittelyssä mitenkään huono. Päinvastoin, riittävän monen vuoden kokemuksella pystyn luovimaan niissä ihan tarpeeksi ansiokkaasti, jotta kaikki tulee tehtyä ja jokainen ongelma ratkaistua ja olen lopulta vielä itsekin järjissäni.

Ainakin suunnilleen. Taannoin oli tilanne, jossa jutustelin tuttavan kanssa ja kesken keskustelun ryntäsin torjumaan tapaturmaa. Tuttava ihmetteli, miten ylipäätään huomasin, että jotakin tällaista oli tapahtumassa, saati osasin saman tien toimia. No, kun muutenkin jatkuvasti skannaa ongelmia ja kriisejä ympäriltään, aistit ja mieli ovat virittyneet tietylle taajuudelle.

Kysehän on pitkälti jonkinlaisesta jatkuvasta hälytys- ja valmiustilasta. Suorituskyky on ehkä huipussaan mutta hyvinvoinnin kustannuksella. En suosittele.

Vihoviimeinen pisara meinasi taannoin olla se, kun yksi sellainen juttu, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla iloa ja juhlaa, meni täysin absurdilla tavalla pieleen. Voin hyväksyä sen, että jos on itse valinnut rankan työn, niin se joskus vain on rankkaa. Se on vaikeammin hyväksyttävä asia, että kun olen siellä toisella puolella eli maksamassa siitä, että jokin on itselleni mukavaa, koko homma kääntyy minun kannaltani pelkäksi stressiksi ja murheeksi. Yhtäkkiä huomasin saavani niskaani kuorma-autollisen ongelmia ja ihmetteleväni, että hetkinen, ei kai minun tässäkin roolissa tarvitse setviä toinen toistaan kamalampia tilanteita.

”Absurdi” on tosiaan paras sana, jonka keksin kuvaamaan tapahtunutta, ja hetki meni, ennen kuin syke ja verenpaine asettuivat normaalille tasolle – työrumban tietysti pyöriessä koko ajan täydellä teholla taustalla.

(Yksi asia, jota kaipaan kaikkein eniten, on mahdollisuus pysähtyä kriisien äärelle. Kun jotakin niin ikävää tapahtuu, että sitä täytyisi pysähtyä käsittelemään, on kamalaa, jos niin ei vain voi tehdä vaan on jo juostava eteenpäin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka tuntuvat nakertavan sielusta paloja irti.)

Kun luin tämän vuoden alussa kirjoittamani postauksen, tuli surullinen olo. Juuri niin kävi, kuin siinä pelkäsinkin: rentous ja stressittömyys olivat vuoden alun jälkeen pian taas muisto vain. Jos kuitenkin jotakin hyvää haluaa nähdä, niin vuoden kiireettömin aika on minulla taas edessäpäin.

Ehkä jo marraskuussa helpottaa.

Kiitos, kun jaksoit lukea, ja toivottavasti sinun syyskesäsi on sujunut mukavammissa merkeissä!

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Andrew Martin/CC0/Pixabay