Ruoantuotanto vaatimusten ristitulessa

Media ja suuri yleisö on usein autuaan välinpitämätön sitä seikkaa kohtaan, ovatko johonkin ryhmään kohdistuva kritiikki ja vaatimukset linjassa keskenään tai muutenkaan tolkullisia. Tämä on viime aikoina näkynyt erityisesti siinä, millaisia asioita suomalaisesta maataloudesta ja ruoantuotannosta on nostettu esiin – ja mitä siinä yhteydessä suomalaisilta maanviljelijöiltä on vähintään rivien välissä vaadittu.

Helsingin Sanomat uutisoi vuoden alussa suomalaiseuroparlamentaarikkojen Elsi Kataisen (kesk.) ja Ville Niinistön (vihr.) ajatuksista liittyen maataloustukijärjestelmään ja sen mahdolliseen uudistukseen.

Erityisesti nostettiin esiin Niinistön kommentti:

Maataloustuet on ymmärretty ikään kuin viljelijöiden toimeentulotukena. Tukia pitäisi käyttää investointeihin ja toiminnan kehittämiseen.

Vaikka HS:n jutun perusteella on ymmärrettävissä, että kritiikki kohdistuu tukijärjestelmään eikä niinkään yksittäisten ruoantuottajien toimintaan, kommentilla on silti ikävä kaiku. Nähdäkseni sitä ei tuoda riittävästi esiin, mikä on syy siihen, että maataloustuet usein käytännössä ovat viljelijöiden toimeentulotukea.

Vaikka yleensä pitäisi välttää puhumista muiden suulla, uskallan melkein väittää, että maanviljelijät eivät varsinaisesti pahastuisi siitä, jos he eivät tarvitsisi maataloustukia toimeentulonsa tueksi vaan voisivat kehittää niillä tilansa toimintaa. Syy siihen, ettei tämä nykyään useinkaan onnistu, on siinä, ettei ruoan tuottamisesta saatava tulo ole riittävä. Kun viljan, lihan, maidon tai kananmunien myyntituloilla ei pahimmassa tapauksessa kateta kunnolla edes niiden tuottamisen kustannuksia, on selvää, että maataloustuet päätyvät juuri ”toimeentulotueksi” – syötävähän maanviljelijänkin on, eli jostakin hänenkin on palkkansa saatava.

Tämä ruhtinaallinen maanviljelijän palkka oli muuten Ilkka-Pohjalaisen mukaan vuonna 2023 keskimäärin 5,2 euroa/tunti – eikä se ollut suinkaan huonoin vuosi viljelijän palkan kannalta!

Ruoan markkinat ovat pahasti rikki. Juuri tämä on myös se asia, joka pitäisi korjata. Niin kauan kuin tilanne on se, etteivät ruoantuotannon tulot kunnolla kata menoja, tilanne on ja pysyy vääristyneenä. Vasta sitten, kun maataloustuotteiden myyntituloilla voidaan kattaa niiden tuottamisen kustannukset sekä viljelijän palkka, pystytään tukia kohdistamaan täysimääräisesti maataloustuotannon kehittämiseen.

Viime aikoina on kritisoitu myös sitä, että osa maatiloista saa tukea, vaikkei tuota ruokaa. Asiasta on kirjoittanut muun muassa Yle. Tämänkin artikkelin sävy on mielestäni vähintään osittain viljelijöitä syyllistävä artikkelin otsikosta lähtien: ”Tuhannet maatilat nostavat tukia, vaikka eivät tuota ruokaa – ”Eihän se ihan reilua ole”, sanoo yrittäjä”. Vaikka artikkelissa mainitaan, että vika on tukijärjestelmässä, silti syyttävä sormi tuntuu huitovan myös viljelijöiden suuntaan.

Jottei käytäisi aiheettomasti syyllistävää keskustelua eikä annettaisi asiasta väärää kuvaa, pitäisi selkeämmin nostaa esiin maataloustukijärjestelmään liittyviä faktoja. Kyse ei nimittäin ole vain siitä, että peltohehtaarilta voi saada tukea siitä huolimatta, ettei siellä tuoteta ruokaa. Kyse on myös siitä, että peltohehtaarilta voi saada enemmän tukea, kun siellä ei tuoteta ruokaa, eli toisin sanoen tukijärjestelmä jopa ohjaa ja kannustaa olemaan tuottamatta ruokaa.

Esimerkiksi niityistä ja maisemapelloista saa tietyin ehdoin suurempaa tukea kuin niistä pelloista, joilla tuotetaan ruokaa. Asia ei toki ole viljelijän tulojen kannalta yksiselitteinen, koska kyseisillä pelloilla ei kasva mitään, mistä voisi saada myyntituloa. Jos tilanne on kuitenkin se, että on siinä ja siinä, onko ruoan tuottaminen ylipäätään kannattavaa, niin jokainen voi miettiä, millaisen valinnan edessä viljelijät ovat – myös ne, jotka ovat aktiiviviljelijöitä ja kykeneviä tuottamaan ruokaa. Jos toisessa vaakakupissa on varma tulo niin sanotusta hömppäheinästä matalin kustannuksin ja toisessa vaakakupissa on ruoantuotanto korkein kustannuksin ikuisessa epävarmuudessa paitsi sadon laadusta ja määrästä myös siitä maksettavasta korvauksesta, niin… Mitä itse valitsisit? Jälkimmäinen valinta voi nykyisellään helpostikin tarkoittaa jopa tappion tekemistä.

Tässä yhteydessä voi nostaa esiin vielä yhden hauskan faktan: osassa Suomea maatiloihin on kohdistunut tukiehdoissa vaatimus pitää tietty prosenttiosuus tilan pelloista tuottamattomina, käytännöissä kesantoina. Tämä ei siis ole ollut vapaaehtoista vaan pakollista. Samaan aikaan kuitenkin paheksutaan sitä, jos pelloilla ei tuoteta ruokaa. Hieman outoa ja ristiriitaista, kenties?

Tässä kohdin haluaisin palata alussa mainitsemaani HS:n artikkeliin. Siinä oli nimittäin ohimennen nostettu esiin kommentti, joka sekin olisi vaatinut enemmän avaamista ilmeisen ristiriitaisuutensa takia:

”On sekä viljelijän että veronmaksajan etu, jos kriteereitä uudistetaan. Tukia pitäisi maksaa tulosten perusteella”, [Ville] Niinistö tiivistää. Hänen mukaansa kriteereissä on jatkossa painotettava enemmän ympäristökysymyksiä ja laatua – ja hän uskoo, että myös kuluttajat ovat valmiita siitä maksamaan hiukan enemmän.

Tässä niputetaan reippaasti tulokset, laatu ja ympäristökysymykset. Tämä on melko erikoista, kun otetaan huomioon, että nämä asiat lyövät toisiaan osittain korville. Jos pyritään tuottamaan ruokaa tehokkaasti eli koetetaan saada aikaan tuloksia ja laatua, silloin ei voida tehdä täysin palkein ympäristötoimia. Jos taas tehdään täysin palkein ympäristötoimia, silloin ei tuoteta tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ruokaa – jos tuotetaan ollenkaan.

Tehokas ruoantuotanto edellyttää muun muassa reilusti konetyötä, joka taas edellyttää energian käyttöä – ja nykyteknologialla kyse on pääasiassa fossiilisen energian käytöstä. Tehokas ruoantuotanto edellyttää myös lannoitteiden (ja kasvinsuojeluaineiden) käyttöä, mikä parhaassakin tapauksessa johtaa vähintään jonkinlaisiin ravinnepäästöihin. Lyhyesti sanottuna, jos ruokaa ylipäätään halutaan tuottaa, ilmaan, maahan ja vesistöihin kohdistuu jonkinlainen kuormitus. Tämä tarkoittaa, että ruoantuotanto ei silitä luonto- ja ympäristöarvoja pelkästään myötäkarvaan.

Jos taas halutaan jättää konetyö minimiin ja lannoitteet ja kasvinsuojeluaineet käyttämättä, voidaan toimia luonto- ja ilmastoarvojen mukaisesti – mutta ruokaa silloin ei tuoteta. Tätä tarkoitustahan palvelevat tällä hetkellä muun muassa aiemmin mainitut niittykasvi- ja maisemapellot, jotka kuitenkin samalla – kuten todettua – ovat pois ruoantuotannosta.

Summa summarum, jos tehdään tehokkaita viljelytoimia ruoan tuottamiseksi, silloin kuormitetaan ilmastoa ja luontoa. Jos pelkästään vaalitaan ympäristöä, silloin ei tuoteta tehokkaasti ruokaa. Siksi on käsittämätöntä, että näitä tunnutaan vaadittavan viljelijöiltä samanaikaisesti – tai pikemminkin molemmista kritisoidaan samanaikaisesti.

Jos viljelijöiltä vaaditaan asioita kovaäänisesti, pitäisi ensin päättää, mitä heiltä oikeastaan halutaan. Halutaanko sitä tehokasta, tuloksellista ruoantuotantoa vai luontoarvojen vaalimista? Yksi ja sama tila voi toki tehdä jossakin määrin molempia muttei samalla pellolla samaan aikaan.

Jos vaaditaan ristiriitaisia asioita, myös lopputulos on ristiriitainen – eikä sitä voida laittaa viljelijöiden syyksi.

Todettakoon vielä lopuksi, etten itse vastusta ajatusta siitä, että maataloustuet sidottaisiin nykyistä vahvemmin ruoan tuottamiseen. Omasta mielestäni maatalouden tärkein tehtävä on sen elämää ylläpitävä tehtävä ruoan tuottamisessa, eli tukien kohdistaminen siihen olisi mielestäni perusteltua. Siinä tapauksessa vaaditaan kuitenkin loogisuutta eli maksetaan sitten tukia siitä tehokkaasta ruoan tuottamisesta – ei niin, että maksetaan kesannoista ja maisemista ja sen jälkeen kummastellaan, kun maanviljelijät pitävät niitä kesantoja.

Kukaan ei voi yltää tavoitteisiin, jos niitä ei ole selkeästi ja ristiriidattomasti määritelty. Koskee myös suomalaista ruoantuotantoa ja maanviljelijöitä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.

 

Kuvat Wolfgang Borchers/CC0/Pixabay /ylempi) ja xiSerge/CC0/Pixabay (alempi)