Sad beige – eli merkitykset, joita annamme tavaroille

Sosiaalisen median ja lastenkasvatuksen törmäyspinnassa on jo jonkin aikaa käyty keskustelua sad beige -vanhemmuudesta.

Kun kohdistetaan kritiikkiä vanhemmuuteen, jossa lapsen elinympäristö on ”siivottu” ja väreiltään maltillinen – eli kuin luotu some-kuvia varten – osa tästä kritiikistä on kieltämättä sellaista, josta on helppo olla samaa mieltä. Minulla se osa liittyy someen: olen aina ajatellut, että lasten käyttäminen osana omaa some-kuvastoa on parhaassakin tapauksessa hieman kyseenalaista. Kyse on paitsi siitä, että lapsi esiintyy somessa jonkun muun ehdoilla, myös siitä, että eihän se mukavaa seurattavaa ole, kun eri sukupolvien välisiä yhteisiä hetkiä rytmittävät iänikuiset some-poseeraukset. Jos tilanne lisäksi lipsahtaa siihen, että ne yhteiset hetket ja niiden sisältö toteutetaan somen ja siihen liittyvän estetiikan ehdoilla, ollaan tekemisissä jo asteen verran isomman ongelman kanssa.

Sad beige -vanhemmuuden kritiikissä on kuitenkin myös sellainen puoli, johon en pysty mitenkään yhtymään. Vaikkei ole lainkaan hyvä juttu, jos aikuisten some ottaa turhan suurta roolia lapsen elämässä, en voi olla samaa mieltä siitä, että beige olisi välttämättä mitenkään sad. Minusta minimalistisuus, maltillisuus ja rauhallisuus lapsen elinympäristössä eivät ole asioina surullisia. Niille voidaan itse asiassa löytää paljonkin perusteita – siis sellaisia, joilla ei mitään tekemistä äidin Instagram-tilin kanssa!

Nykyaikana erilaisista ärsykkeistä ei ole pulaa. Päinvastoin monien elämä on lapsesta pitäen suoranaista ärsyketykitystä! Tämä myös näkyy, muun muassa siinä, miten nykyään joudutaan usein hämmästelemään sekä aikuisten että koululaisten totaalista keskittymiskyvyttömyyttä. Tätä taustaa vasten on hieman vaikea ymmärtää, miksi olisi niin kovin huolestuttavaa, jos pyritään rauhoittamaan lapsen kotiympäristö vähemmällä tavaramäärällä ja etsimällä myös väreihin ja materiaaleihin seesteisyyttä.

Kuvittelemmeko me aikuiset todella, että onni ja tasapainoinen lapsuus asuu tavaroissa? Että se asuu siinä valtavassa, vellovassa tavarameressä, joka koostuu kirkuvanvärisestä, usein muovisesta krääsästä? Ja että lapselta viedään ilosta, onnesta ja koko lapsuudesta jotakin pois, jos hänellä onkin sen sijaan vain muutamia, harkittuja leluja – jotka nekin lapsipolo joutuu kenties opettelemaan laittamaan leikkien jälkeen paikalleen kaappiin?

Mitä kaikkia merkityksiä me lopulta annammekaan tavaralle, ja kaiken kukkuraksi usein sen määrälle laadun sijaan!

Niin sanottu sad beige -vanhemmuus ei tietenkään ole ensimmäinen ilmiö, jonka yhteydessä tähän ajatteluun törmää. Aikuisten minimalisten asumis- ja sisusratkaisujen suhteen on jo pitkään saanut lukea, että ne ovat tylsiä, ankeita ja kliinisiä. Tavarapaljoutta on vastaavasti perusteltu sillä, että siitä tulee kodikas olo ja eletty elämä saa näkyä tavaroissa.

Makuasioistahan on pidemmän päälle turha sen enempää kiistellä. En halua kiistää kenenkään oikeutta ajatella, että koti on kauniimpi, jos siellä on paljon tavaraa näkyvillä siellä täällä. Totta kai näin saa ajatella ja sitä mieltä saa olla – perustelut vain joskus ihmetyttävät!

Ensinnäkin on pakko ihmetellä, onko kodikkuuden asuinpaikka todellakin tavara. Eikä vain tavara vaan nimenomaan tavarapaljous? Vielä suuremmalla syyllä voidaan kysyä, asuuko meidän elämämme tavaroissa? Asuuko se keittiön työtasot peittävissä tavarakasoissa, asuuko se eteistä pysyvästi leimaavassa sekamelskassa, asuuko se edes kirjahyllyssä täynnä matkamuistoja?

Ehkäpä joku kokee juuri niin, enkä tiedä, onko syytä sanoa, että se olisi väärin. Toisaalta voidaan kysyä, eikö se hyvin paljaaksi riisuttu koti, jossa on haettu minimalistisempaa rauhaa ja harmoniaa, ole sekin eletyn elämän ja kuljetun matkan tulos? Miksei se elämä asuisi yhtä lailla myös siellä – kenties vain hieman toisennäköinen elämä?

On toisinaan vaikea välttää ajatusta siitä, että riisutumman ja minimalistisemman elämäntavan kohtaama kritiikki on luonteeltaan aika defensiivistä. Etenkin terävimmät hyökkäykset sad beige -vanhemmuutta vastaan saavat väkisinkin miettimään, paljonko mukana on aitoa lapsen hyvinvointiin kohdistuvaa huolta ja paljonko ihan vain harmitusta siitä, että jonkun lapsiperhekoti (ja ehkä se lapsikin) on liian siisti?

Ehkei surullinen lopulta olekaan lapsi beigeissä vaatteissa yksi valikoitu puulelu kädessään, vaan ehkä surullinen on se vanhempi, jonka oma lapsiperhearki on paljon kaoottisempaa ja sotkuisempaa – ja joka ei juuri nyt kaipaisi muistutusta siitä? Ihan inhimillistä sekin on tavallaan. Ehkä sitä silti toivoisi, etteivät joidenkin pyrkimykset karsia tavaraa ja etsiä minimalistisempaa harmoniaa saisi osakseen niin kovaa ryöpytystä. Vaikkei se kaikkia henkilökohtaisesti puhuttelisikaan, kyse on kuitenkin ilmiöstä, joka on varsin tarpeellinen vastapaino nykyajan kaoottisuudelle ja kulutusjuhlalle.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva parkijk1203/CC0/Pixabay