Se, mitä teet silloin, kun kaikki menee pieleen

Päädyin tässä taannoin pohtimaan yhtä ihmiskohtaloa. Erään etäisesti tuntemani henkilön elämä on ajautunut hyvin pahasti sivuraiteille – ja puksuttanut niitä raiteita eteenpäin jo vuosikymmenet. Erityisesti pohtimisen aihetta antaa se, että kyseisellä henkilöllä on sisaruksia, joiden elämä on puolestaan edennyt aika paljon paremmin. Elämä ei heilläkään ole ollut vailla haasteita, mutta on pysytty leivän syrjässä kiinni, saavutettu asioita ja vältetty pahimmat pohjakosketukset.

Yhdellä sisaruksista olisi selvästi ollut taipumuksia ajautua samantapaisiin ongelmiin kuin ensiksi mainittu henkilö, ja hän on niin jossakin määrin tehnytkin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan vajonnut niihin ongelmiin liian syvälle vaan on aina löytänyt tien ulos ja ylös eli säilyttänyt otteen elämään.

Miksi? Se on mielenkiintoinen kysymys eikä suinkaan ainoastaan tämän kertomani ihmiskohtalon osalta vaan tuhansien muidenkin. Mikä on se tekijä, joka saa aikaan sen, että jotkut vain vajoavat ja toiset puolestaan pystyvät katkaisemaan vajoamisen tai jopa nousemaan hyvinkin syvältä?

Selittäviä tekijöitä voi tietysti etsiä ympäristöstä. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat, apua ja tukea ei ole aina saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin, ja joskus sattumakin kolhii ikävästi. Tämä ei kuitenkaan vaikuta olevan koko totuus. Siitä osaltaan kertovat juuri nuo esimerkit, joissa henkilöt, joilla hyvin samanlainen tausta, kasvuympäristö ja jopa samoja geenejä, selviytyvät elämästä ja vastaan tulleista haasteista hyvin eri tavoin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että yksi kaikkein ratkaisevimmista asioista siinä, saako ihminen elämänsä pysymään kasassa, on se, mitä hän tekee, kun asiat menevät oikein isosti pieleen. Ja nehän menevät – jokaisella joskus, jollakin tavoin. Osa nousee sen jälkeen ja jatkaa eteenpäin, osalla siitä alkaa alamäki, joka vain jyrkkenee jyrkkenemistään.

Ei ole erityisen vaikeaa pitää elämäänsä kasassa ja olla ajautumasta pahoihin vaikeuksiin silloin, kun kaikki menee kohtuullisen hyvin ja ongelmat ovat suuruusluokaltaan lähinnä vain arjen vastoinkäymisiä. Tuosta suoriutuu suurin osa ihmisistä, eikä se kysy erityistä tahdon lujuutta, vahvaa itsekuria tai mitään muutakaan erityisominaisuutta.

Toki totuuden nimissä on sanottava, että ihan jokainen ei suoriudu tuostakaan. Onhan niitäkin henkilöjä, jotka jopa poikkeuksellisen hyvillä lähtökohdilla ja poikkeuksellisen suotuisissa olosuhteissa saavat elämänsä ajettua täysin karille. He ovat kuitenkin vähemmistö!

Suurin osa ihmisistä tarvitsee elämänsä sotkemiseen jonkin yllykkeen – sen jonkin isomman vastoinkäymisen tai ongelman, joka tönäisee elämän alamäkeen. Jotkut osaavat siinä kohdin jarruttaa luisua ja pyrkivät muuttamaan suuntaa heti, kun se on mahdollista. Toiset taas tuntuvat omilla valinnoillaan suorastaan potkivan alamäkiluisulle lisää vauhtia.

Tästä tulee mieleen eräs tapaus, joka ei ole ehkä tyypillisin esimerkki siitä, miten oman elämänsä saa sotkettua, koska tässä esimerkissä ei ole kyse päihdeongelmista, pahasta syrjäytymisestä tai edes vakavista talousvaikeuksista. Tässä on kuitenkin kyse hyvin onnettomasta ihmisestä, joka tuntee suurta katkeruutta siitä, miten elämä on mennyt.

Mieltäni on kyseisen henkilön kohdalla aina askarruttanut se prosessi, jolla hänen elämänsä on päätynyt siihen jamaan, jossa se nyt on. Hänen kohdallaan kävi nimittäin niin, että häntä kohtasi vastoinkäyminen. Se oli kieltämättä aika suuri vastoinkäyminen, eikä ole liioiteltua sanoa, että hänelle tehtiin paskamainen temppu. Kuitenkin vaikka miten kääntelisin tämän ihmisen elämänkohtaloa mielessäni, en osaa nähdä tätä vastoinkäymistä varsinaisena syynä siihen, miksi hänen elämänsä lähti alamäkeen. Se toimi ehkä alkusysäyksenä. Kaikki se, mikä lopulta teki hänen elämästään niin kurjaa, johtuu kuitenkin pikemminkin siitä, miten hän itse tähän vastoinkäymiseensä reagoi.

Sen sijaan, että mainitsemani henkilö olisi tehnyt kaikkensa minimoidakseen vahingot, hän teki kaikkensa maksimoidakseen ne. Ei hän toki varmasti ajatellut, että teenpä tässä elämästäni mahdollisimman kurjaa, koska miksi kukaan tekisi niin? Hän ei kuitenkaan myöskään pysähtynyt miettimään seuraavaa siirtoaan eikä sitä, miten hän onnistuisi mahdollisimman hyvin pitämään kiinni hyvistä asioista elämässään. Enemmänkin hän raastoi rikki ja veti viemäristä alas paljon hyvää kiukuspäissään.

Toimintamallihan ei sinänsä ole ainutkertainen: Moniko mies on vaimon jättäessä ratkennut ryyppäämään, pilannut uransa ja katkonut muutkin ihmissuhteensa? Näissäkin tapauksissa on ehkä helppo mainita alamäen syyksi se, että tuli ero, vaikka todellinen syy piilee siinä, mitä henkilö on tehnyt kriisin kohdatessaan.

Voisi sanoa, että tuon mallin mukaisesti toimivat henkilöt menevät katkeruuden ansaan: Kun he kohtaavat mielestään vääryyttä, asenteeksi valikoituu se, että antaa mennä sitten mäsäksi kaikki muukin. Ei pysähdytä ajattelemaan, että itselleen he siinä tekevät suurimman vahingon. (Eikä heidän toimintansa välttämättä kehenkään muuhun vaikutakaan…)

Siihen nähden, kuinka hölmö ajatus se on, on yllättävän helppo sortua ajattelemaan, että kun suutuksissamme riehumme ja aiheutamme vahinkoa itsellemme, se on jonkinlainen kosto universumille. Hei, oikeasti: Ei sitä universumia kiinnosta. Yhtään. Mutta meidän on kyllä rämmittävä eteenpäin niiden vahinkojen kanssa, joita olemme itsellemme aiheuttaneet.

Vanha kelpo aforismi katkeruudesta kiteyttää mainiosti jotakin, minkä jokaisen soisi muistavan:

Katkeruus on sitä, että juo myrkkyä ja odottaa jonkun muun kuolevan siihen.

Tämä on asia, joka kannattaa pitää mielessä, jos katkeruus alkaa olla se tunne, joka sanelee omat valinnat.

Entäpä minä itse sitten? Olen tämän kertonut ennenkin, mutta olen tehnyt yhden elämäni parhaista ratkaisuista silloin, kun vuosia kestäneet varsin huonon elämänvaiheen aikana ymmärsin juuri sen, mitä olen tässä postauksessa yrittänyt sanoa: että nyt en saa tuhota kaikkea muutakin. Minulla meni monella tavalla varsin surkeasti, mutta käsitin, että perusasiat on pidettävä kunnossa, jos aion tilanteesta vielä joskus nousta. En siis pilannut terveyttäni, en sotkenut raha-asioitani enkä tehnyt muutenkaan mitään peruuttamattomia tyhmyyksiä, miten pohjamudissa ja onneton muuten ikinä olinkin.

Oli varsin iloista, vaikkei niinkään yllättävää, todeta jälkeenpäin, että toimin tuossa erittäin viisaasti ja sen ansiosta nousin vielä jaloilleni. Olin säilyttänyt mahdollisuuteni tehdä niin. Viime aikoina on tuntunut siltä, että alan ehkä taas pian olla elämässäni vaiheessa, jossa tarvitaan kykyä olla itse kriisin hetkellä pahentamatta omaa tilannettaan, mutta se on vielä toistaiseksi tulevaisuuden murhe.

Mitä tällä kaikella oikeastaan haluan sanoa? Lähinnä kai sitä, että kun seuraavan kerran kohtaat elämässäsi isoja vaikeuksia, mieti tarkoin, miten niihin reagoit ja mitä niiden kanssa teet. Nimittäin juuri se – eivät niinkään ne alkuperäiset vaikeudet – voi ratkaista elämäsi suunnan siitä eteenpäin. Se voi ratkaista, oletko niitä, jotka nousevat, vai niitä, jotka vajoavat.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Jos olet kuitenkin jo vajonnut, muista, että voit yhä muuttaa kurssia ja ottaa suunnan ylöspäin. Niin kauan kuin on elämää, on myös mahdollisuus tehdä valintoja.

 

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja ZolTan/CC0/Pixabay (alempi)