Sinkkujen aikakausi – eli mitä parisuhteille kuuluu

Aiheesta kirjoittaminen hiukan arveluttaa. Sinkkuus on sellainen aihe, että siitä liian usein kirjoitetaan kuin sairaudesta, jota kaikki kynnelle kykenevät sitten ryntäävät puoskaroimaan. Siksi haluankin heti alkuun sanoa, ettei minusta sinkkuus ole mikään vika eikä huono ominaisuus. Tiedostan monien nimenomaan haluavan olla sinkkuja.

Olen itsekin ollut sinkku aikuisiällä vuosia enkä pitänyt sitä mitenkään hirveänä. Päinvastoin varauduin ikisinkkuuteen, eikä se tulevaisuuden näkymä saanut minua kauhun valtaan.

Vaikkei sinkkuus ole mikään tauti eikä vika, minusta on kiintoisa kysymys, mistä sinkkujen alati kasvava määrä oikeastaan johtuu. Tässä pohdinnassa ei voi olla kokonaan ottamatta huomioon sitä, että vaikka sinkkuus voi olla vapaa ja iloinen valinta, aina niin ei ole. On paljon myös sinkkuja, jotka olisivat mielellään parisuhteessa mutta eivät syystä tai toisesta ole. Mitä ne syyt voisivat olla, sitä kysymystä aion pohtia.

Lähdetään faktoista: Vuonna 2020 Suomessa oli yksinasuvia kaiken kaikkiaan 1,25 miljoonaa, ja määrä on jo vuosikymmeniä ollut kasvussa. (Aiheeseen liittyviin lukuihin voi tutustua Tilastokeskuksen verkkosivulla.) Osa tästä porukasta on ilman muuta juuri siellä, missä haluaakin olla: itse valitussa sinkkuelämässä. Monet heistäkin, jotka kaipaavat parisuhdetta, ovat sinkkuja lähinnä siksi, ettei sattuma ole suosinut. Kohdalle ei vain vielä ole sattunut sopivaa kumppania.

Tuon jälkimmäisen jokaisen soisi muistavan. Jos joku miettii, mitä vikaa hänessä on, kun kumppania ei löydy, tai on halukas vihjaamaan muille, että näissä varmaan on jotakin vikaa, kun he ovat sinkkuja, niin hevonkukkua, sanon minä! Omassakin tuttavapiirissäni on paljon sinkkuja, joissa ei ole pariutuneisiin kanssaeläjiin verrattuna muuta eroa kuin se, että he eivät vielä ole onnistuneet kohtaamaan tulevaa puolisoaan.

Entä ne parisuhteet sitten, onko niissä jotakin vikaa? Onko nykyajan parisuhteissa jotakin, mikä nostaa kynnystä sellaiseen ryhtymiseen ja on jopa luotaantyöntävää? Tai romuttaa suhteita, ennen kuin niitä kunnolla syntyykään? Tähän tekisi mieli vastata varovaisen myöntävästi.

Nykyajan parisuhteet ovat siinä mielessä loistavia, että ne perustuvat täysin vapaaehtoisuuteen ja niistä on mahdollista päästä myös pois. Lait, asenteet tai elämiseen liittyvät käytännön asiat eivät entisaikoihin verrattuna muodosta kovin suurta painetta saati pakkoa parisuhteessa olemiseen. Tämä on lähtökohtana mitä mainioin!

Silti jossakin on mennyt ehkä hiukan vikaan. Jos sanon suoraan, minusta monet nykyajan parisuhteista ovat etäisiä. Sitoumukset jäävät usein väljiksi eivätkä ole kovin konkreettisia. Elämää ei ihan hevillä lähdetä rakentamaan yhdessä vaan jopa varotaan tekemästä niin. Tästä on mitä mainioin esimerkki suhtautuminen raha-asioihin sekä yhteisiin hankintoihin.

Puolison tuloja ei välttämättä tiedetä eikä sitäkään, onko hänellä velkaa. Pariskunnan toinen osapuoli voi olla taloudellisesti hätää kärsimässä ja toinen miettimässä uusia sijoituskohteita. Niinkin tavallinen asia kuin yhteisen kodin hankinta on monien suussa muuttunut mahdollisuudesta uhaksi ja varoittelun aiheeksi: muista sitten, että yhteinen asuntolaina voi olla katala ansa! Avioehtoasia on monien silmissä päivänselvä. Totta kai sellainen tarvitaan, ja jos joillakin ei sellaista ole, taas saadaan aihe varoitteluun.

Myös siitä, saako kumppania tarvita, on tullut vähän vaikea kysymys. Jos haluat olla moderni, omillasi pärjäävä, tasapainoinen ihminen, et oikeastaan saisi tarvita toista ihmistä, et käytännön asioissa etkä emotionaalisesti. Jos myönnät tarvitsevasi, tämä rinnastetaan helposti läheisriippuvuuteen. Sellainenhan on kamalan rasittavaa eikä varmasti suhteelle hyväksi!

Pysähtyyköhän monikaan miettimään, kuinka hyvä lähtökohta se pohjimmiltaan on parisuhteelle, jos puolisoa katsoessaan ajattelee, että enpä tarvitse häntä yhtään mihinkään?

Toisaalta vaikka toista ihmistä ei saisi tarvita, helposti vaatimuslista hänelle on melkoinen. Jos parisuhteeseen kaikesta huolimatta ryhdytään, siltä odotetaan paljon. Esimerkiksi suhtautuminen syrjähyppyihin on tiukentunut. En sano, että tämä olisi mikään ihme, mutta se kuvastaa tiettyä ristiriitaa. Parisuhteet ovat vapaampia ja väljempiä, ja kuitenkin niihin ladataan ankaria odotuksia ja vaatimuksia.

Ongelma on ilmeinen. Toiselta pitäisi saada paljon, jotta parisuhde tuntuisi sen arvoiselta, että siihen kannattaa ryhtyä, mutta samalla varoitellaan antamasta parisuhteelle liikaa tai varsinkaan laskemasta sen varaan. Ei ole ihmekään, jos omassa sydämessä rakkauden ja vapauden kaipuu käyvät päättymätöntä painia. Mieleen voi helposti tulla, että jos parisuhteen toinen osapuoli on enemmän olalle taputteleva kanssakulkija kuin todellinen elämänkumppani, miksei ilmankin pärjäisi.

Myös avioliiton muuttuminen kertoo paljon parisuhteen muutoksesta. Naimisiin mennään yhä vanhempana, mikä voi kertoa paitsi siitä, missä iässä sopiva kumppani löytyy, myös siitä, että avioliitto merkitsee kenties enemmän yhteisen elämän huipentumaa ja vahvistusta, ei niinkään sen alkua.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja olen itse sellainen. Minulla oli mieheni kanssa hyvin vähän yhteistä taivalta takana, kun menimme naimisiin, eli olemme olleet naimisissa leijonanosan koko suhteemme kestosta. Meille se ratkaisu on sopinut hyvin.

Jos nykyparisuhteen mallissa on nähtävissä ongelmia, jotka saattavat vaikuttaa siihen, etteivät ne ole sinkkujen silmissä enää niin tenhoava vaihtoehto, niin eikö sinkuissa itsessään sitten ole mitään vikaa? Kuten aiemmin kirjoitin, niin useinkaan ei – mutta joskus ehkä hiukan. Sinkkuus itsessään ei ole vika, mutta syy siihen, miksei parisuhteeseen haluava henkilö löydä kumppania, on joissakin tapauksissa hänessä itsessään.

Joskus melko ilmeinen syy kumppanin löytämättömyyteen on se, etteivät kumppanille asetetut toiveet kohtaa sitä, mitä itsellä on tarjottavana. Jos haluaa kumppanin muttei tämä toive ole vielä toteutunut, kannattaa mielestäni miettiä yhtä kysymystä: mitä annettavaa minulla on parisuhteeseen?

Tämä kysymys tulee ymmärtää oikein! En nimittäin lainkaan aja tässä takaa sellaista vähättelyä ja itsensä mitätöintiä, että mitä annettavaa minulla muka on. Ajan takaa aitoa ja rehellistä itsetutkiskelua siitä, mitä itse toisi parisuhteeseen tullessaan. Tästä pohdinnasta taas voi luontevasti siirtyä siihen, mitä odottaa kumppanilta ja ovatko nämä asiat tasapainossa keskenään.

Otan esimerkin omasta elämästäni: Ennen kuin olin tavannut mieheni, mietin usein sitä, millaisen miehen toivoisin löytäväni (enkä uskonut sellaista välttämättä tulevan koskaan vastaan). Kuin kolikon kääntöpuolena mietin myös, mitä minulla on annettavana. Ymmärsin, että vaikka annettavaa olikin, oli myös niitä asioita, joita en voi tai halua antaa. Jotkin näistä olivat sellaisia, että käsitin niiden sulkevan pois osan miehistä; näitä asioita haluavien miesten kanssa hyvää parisuhdetta ei vain voisi syntyä.

Pohdintani koskivat elämän suuria kysymyksiä mutta myös käytännöllisempiä juttuja. Huomasin arvostavani miehessä esimerkiksi tietynlaisia perinteisiä miesten taitoja eli sitä, että vasara pysyy kädessä ja auton konepellinkin saa auki ilman korjaamon apua. Samassa yhteydessä aloin kuitenkin ajatella, että entäs minä sitten? Minulla ei nimittäin vastaavasti niitä perinteisiä naisten taitoja juuri ollut, ellei kauneudenhoitoa lasketa.

Teen nyt tunnustuksen, joka saa minut luultavasti vaikuttamaan siltä, että olen karannut aikakoneella sadan vuoden takaa: opettelin täysin häpeämättömästi laittamaan ruokaa sitä ajatellen, että löydän miehen vielä joskus. Tai nyt vähän valehtelin. En tehnyt sitä täysin häpeämättömästi vaan välillä yksiössä kokatessani mietin kovastikin, olenko aivan säälittävä.

Oli asia miten hyvänsä, en ole katunut ruoanlaittotaidon opettelua. Lisäksi minulla oli tietyllä tavalla varmempi olo. Toivoin miestä, jolla on monenlaisia käytännön taitoja, joten tuntui hyvältä, että sain omiakin käytännön taitojani kehitettyä.

Tuohon pohdintaan siitä, mitä annettavaa itsellä on parisuhteeseen ja mitä odottaa toiselta, haluan vielä antaa yhden täsmennyksen. Nimittäin tämä pohdinta ei ole lainkaan sama asia kuin se kuuluisa kehotus laskea vähän rimaa. En ole koskaan parisuhdeasioissa ymmärtänyt tätä neuvoa pätkän vertaa. En senkään vuoksi, että kuka muka haluaisi ikinä tulla itse valituksi sillä perusteella, että toinen laski rimaa? Tuskin kukaan itseään kunnioittava ihminen!

Kun itsetutkiskelu on hedelmällistä, se auttaa oivaltamaan asioita itsestä, muista ja siitä, mitkä omalla kohdalla olisivat hyvän suhteen rakennusaineet – ei suinkaan ole sama asia kuin tyytymään opetteleminen tai riman laskeminen!

Kun nyt käsittelin yhtä huonoa pariutumisneuvoa, voisin antaa erään mielestäni hyvän neuvon: jos etsitte kumppania, kiinnittäkää huomiota siihen, onko toinen yhtä vakavissaan kuin te ja vieläpä suunnilleen samassa aikataulussa. On sanomattakin selvää, että on sydäntä särkevä tilanne, jos toinen haaveilee avioliitosta ja perheestä ja toiselle ihmissuhde on pelkkää kevyttä huvittelua. Lopputulos voi kuitenkin olla yhtä huono myös silloin, kun molemmat ovat vakavissaan mutta he ovat sydämissään aivan eri tahdissa: toinen selaa jo hääkatalogia ja toinen on sitä mieltä, että hän on kyllä asettumassa aloilleen – sitten joskus kymmenen vuoden päästä.

Luopukaa siis, hyvät ystävät, siitä ajatuksesta, ettei toista saa pelästyttää ottamalla aikeitaan ja tulevaisuudensuunnitelmaan puheeksi liian aikaisin! Päinvastoin, jos tiedätte haluavanne vakavan parisuhteen ettekä vasta ”sitten joskus”, aina parempi, jos teette sen selväksi heti. Jos toinen siitä säikähtää, sittenpä käy selväksi, ettei hän ole samalla sivulla kanssanne.

Sinkkuus- ja parisuhdepohdintani ovat rönsyilleet moneen suuntaan, eli ehkäpä vedän hiukan langanpäitä yhteen: On ihanaa, että sinkkuus on nykyään aito vaihtoehto niille, jotka nauttivat sinkkuelämästä. Jos kuitenkin haaveilee parisuhteesta, siinä auttaa mielestäni eniten itsetuntemus, omien haaveiden perinpohjainen penkominen ja sen ymmärtäminen, että jos nykyajan parisuhdemalli ei tunnu houkuttelevalta, sitä ei ole pakko noudattaa.

Vapautta ei ole aina se, että pysyttelee parisuhteessakin mahdollisimman irrallaan toisesta, vaan vapautta voi joskus olla juuri se, että voi sitoutua rakastamaansa ihmiseen.

Siltä varalta, että olen antanut tässä sellaisen kuvan, että haluan vähintään rivien välissä kehua sillä, kuinka erinomainen puoliso ja parisuhdeosaaja itse olen, haluan sanoa vielä tämän: En viitsi minkään vääristyneen vaatimattomuuden vuoksi väittää, etteikö minulla olisi puolisona paljon annettavaa. En kuitenkaan ole enkä ole koskaan ollut parisuhdeasioissa helpoimmasta päästä. Annan parisuhteelle paljon mutta myös odotan siltä paljon. Minulle ei sovi ollenkaan sellainen suhde, joka vain on ja roikkuu elämässä mukana, molempien osapuolten keskittyessä lähinnä vain omaan elämäänsä – tai mikä pahinta: vain toisen tehdessä niin. Olisin monelle siis varmasti kaikkea muuta kuin unelmien kumppani, eivätkä omassa elämässäni toteuttamani parisuhdeopit sovi kaikentyylisiin suhteisiin.

Tästä päästään kuitenkin vielä kerran siihen, että kun osaa tutustua itseensä, mieluiten umpirehellisesti, sitä kautta voi löytää myös ne pariutumisen ja hyvän parisuhteen avaimet, jotka toimivat juuri omassa elämässä. Ja tiedon siitä, haluaako parisuhdetta ensinkään.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat thatsphotography/CC0/Pixabay (ylin), Ben Kerckx/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja StockSnap/CC0/Pixabay (alin)