Tarvitseeko toinen hyväksyä sellaisena, kuin hän on?
Monen hartain toive koskien parisuhdetta – ja mikä ettei muitakin elämän osa-alueita – on seuraava: kunpa minut hyväksyttäisiin sellaisena, kuin olen!
Omat ajatukseni tästä toivomuksesta ovat aina olleet vähän ristiriitaisia. Tietysti hyvien ja toimivien parisuhteiden edellytys on paljolti juuri se, että toinen hyväksytään omana itsenään. Jos suhteeseen aletaan sillä ajatuksella, että toinen on muutosprojekti, josta halutaan sitkeällä painostuksella muokata omien toiveiden mukainen, se ei ole kovin hyvä lähtökohta.
Toinen puoli asiasta on kuitenkin se, että parisuhde on aina kahden elämän yhteensovittamista. Mielestäni se ajatus, että parisuhteeseen voisi lähteä haluamatta muuttaa itsessään ja omassa elämässään mitään, ei ole realistinen. Jos tällaista toivoo, on kenties kaivautunut liian syvälle omaan poteroonsa, jotta parisuhteen onnistumisen mahdollisuudet olisivat kovin hyvät. Parisuhdetta voi olla tuosta asetelmasta käsin vaikea edes löytää.
Jos parisuhde on oikein hyvä ja yhteinen arki muotoutuu sujuvasti, ei ehkä tule sellaista tunnetta, että olisi varsinaisesti muuttunut toisen takia. Asiaa ei välttämättä ajattele tai sanoita niin (varsinkaan kun se muuttuminen on leimattu negatiiviseksi), mutta kyllä yhteen hitsautuminen parisuhteessa on myös muuttumista. Niissä kohdissa, joissa kaksi erillistä ihmistä liittävät elämänsä yhteen, tapahtuu yhteen sulautumista ja molempien elämä muuttuu ja mukautuu.
Sitten ovat tietysti ne tilanteet, joissa se muuttuminen tai pikemminkin toive muuttumisesta tulee näkyväksi. Nämä ovat yleensä ristiriitatilanteita, joissa toisen tai molempien käytös saa kumppanilta osakseen kritiikkiä ja muutostoiveen. Osa torjuu tämän toiveen juuri sitä ajatusta kilpenä käyttäen, että suhteessa pitää tulla hyväksytyksi sellaisena, kuin on, ja että muutosta toivoessaan puoliso on epäreilu. Ehkä jopa puolison rakkaus kyseenalaistetaan.
Tässä tullaan asiaan, joka on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Mielestäni kaikki muutostoiveet eivät ole samalla viivalla. On harhaanjohtavaa käsitellä niitä kaikkia vain yhdellä otsikolla ”toisen muuttaminen” ja koettaa löytää asiasta yksi totuus.
Toisen muuttumista voi toivoa tavalla, joka on monella tavalla loukkaava ja väärä. Nämä tavat ovat sellaisia, jotka kohdistuvat suoraan toisen persoonaan. Tuskin kukaan löytää lieventäviä asianhaaroja sellaisista toivomuksista kuten etkö voisi olla hauskempi ja sosiaalisempi, niin kuin mun eksä? Tällaiset epäreilut, kohtuuttomat toiveet ovat epäilemättä myös suuri syy siihen, miksi monet takertuvat lujasti siihen ajatukseen, että toinen tulisi aina hyväksyä omana itsenään. Ehkä tuollaisia toiveita on kuultu liikaa ja ne ovat haavoittaneet syvästi.
Toiveet, jotka kohdistuvat enemmän käytökseen kuin persoonaan, ovat kuitenkin nähdäkseni eri juttu. Niissäkään mikä hyvänsä ei silti ole OK. On helppo ymmärtää esimerkiksi sellaisten toiveiden vaarallisuus, että toisen pitäisi rajoittaa normaaleja sosiaalisia kontakteja puolison mustasukkaisuuden vuoksi. Tämä on esimerkkinä vaarattomampi, mutta myöskään se ei ole reilu asetelma, jos kotitöissä vaatii, että toisen pitäisi tehdä kaikki juuri samoin, kuin itse tekee.
Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että on olemassa myös oikeutettuja muutostoiveita. Jos puoliso jatkuvasti käyttäytyy jossakin asiassa tavalla, joka ei ole reilua käytöstä parisuhteessa ja yhteisessä arjessa, kyllä tähän saa toivoa muutosta! Jos esimerkiksi jatkuvasti lupailee mutta jättää tekemättä, ei kanna korttaan kekoon yhteisen arjen ja talouden eteen tai jättää kaiken parisuhteen kommunikaation ja tunneilmaisun puolison vastuulle, on mielestäni täysin oikeutettua toivoa, että tämä muuttuisi.
Ongelmaksi muodostuu helposti se, että nämäkin toiveet voi kääntää hyökkäykseksi persoonaa vastaan – joko siksi, että oikeasti kokee niiden olevan sellaisia, tai vain tyrmätäkseen puolison toivomuksen. Voi vaikkapa vedota siihen, että mä nyt vain olen aina ollut tämmöinen.
Eräänkin tuttavani puoliso on käyttänyt mielestäni varsin erikoista perustelua siihen, miksei hän halua muuttaa käytöksessään asiaa, joka aiheuttaa toiselle jatkuvaa päänvaivaa ja mielipahaa. Hän on nimittäin sanonut, että on ollut suunnattoman ikävää kuunnella koko ikänsä huomauttelua samasta asiasta. Itse taas mietin, että jos on koko ikänsä saanut kuulla samasta asiasta, eikö jossakin vaiheessa voisi miettiä, onko muiden sanomisissa jotakin perää. Eri henkilöt eri ihmissuhteissa tuskin ovat kaikki olleet vain kohtuuttomia ja sattumoisin saman asian suhteen…
Joskus käytökseen liittyvät toiveet kohdistuvat asioihin, jotka koetetaan opettaa jo lapsille ja teineille. En voi kuin ihmetellä sitä ajatusta, että aikuisuus jollakin tavalla nostaisi nämä puutteet arvostelun yläpuolelle. Voimme teiniltäkin vaatia, että lupaukset pidetään, aikatauluja noudetaan, omat hommat hoidetaan jne. Onhan se omituista, jos samojen asioiden edellyttäminen aikuiselta on asiatonta ja kertoo rakkauden puutteesta!
Jos ripustautuu tiukasti siihen ajatukseen, että minuthan on hyväksyttävä sellaisena, kuin olen, eräs olennainen asia jää helposti huomaamatta. Nimittäin jos toinen on kovin vahvasti sitä mieltä, että hänhän on juuri sellainen, kuin on, puolisolle ei välttämättä jää tilaa olla sellainen, kuin hän on! Jos kaksi elämää pitäisi sulauttaa yhteen eikä toinen tee tämän sulautumisen edistämiseksi juuri mitään, se tarkoittaa, että puolison on tehtävä. Hänen on sitten oltava se, joka mukautuu ja sopeutuu – kahden edestä. Tätä ei monikaan tajua, kun piiloutuu kilpensä taakse julistamaan, että minulla on oikeus olla sellainen, kuin olen.
Oma kokemukseni muuttamisasiasta liittyy pitkälti taipumukseeni yrittää ymmärtää muita. Niitä henkilöitä, joista oikein kovasti pidän, ei ole valtavan paljon, mutta heitä yritän ymmärtää. Yritän selittää asiat mielessäni näiden itselleni tärkeiden henkilöiden kannalta parhain päin, jos he käyttäytyvät jollakin tavalla ikävästi. Ei hän varmaan tarkoittanut. Kyllä hän ensi kerralla hoitaa asian jo paremmin. Olen kuitenkin silloin tällöin väsynyt ymmärtämiseen. Mieleen tulee kysymys, milloin on minun vuoroni? Milloin tulee se hetki, kun minun ei tarvitse yrittää ymmärtää minun kannaltani ikävää käytöstä vaan sitä korjataan? Niin että toinen vuorostaan ymmärtää minua? Nämä ovat omia kokemuksiani niistä hetkistä, joina toivoisin toiselta muutosta. En ole kokenut, että olisin näissä tilanteissa kohtuuton tai epäreilu.
Jos saisin vapaasti päivittää sitä ajatusta, että toinen on hyväksyttävä sellaisena, kuin hän on, niin muuttaisin sen tähän muotoon: molemmilla on oltava oikeudenmukaisesti tilaa olla sellaisia, kuin he ovat. Käytännössä se tarkoittaa, että molempien on hyväksyttävä, että jossakin asiassa on itse välillä joustettava eli toisin sanoen muututtava suhteen hyväksi. Näin asia ei jää yksin toisen vastuulle.
Ja hei, mehän muutumme läpi elämämme – monta kertaa varmasti paljon huonommasta syystä kuin rakkauden ja parisuhteen vuoksi!
Ymmärrän, mistä kumpuaa monien vastenmielisyys kaikenlaisiin muutostoiveisiin. Tästä huolimatta toivoisin yhä useamman muistavan, että joskus muutostoive on oikeutettu ja johtuu siitä, ettei toinenkaan halua joutua muuttamaan itseään liikaa.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva S. Hermann & F. Richter/CC0/Pixabay