Tekemisen (katoava) kulttuuri

Olen viime viikkoina keskustellut mieheni kanssa kesätyöntekijän palkkaamiseen liittyvistä asioista sekä vaihtanut ajatuksia esimiestyötä tekevän ystäväni kanssa. Nämä keskustelut ovat herättäneet huolen asiasta, jota haluan käsitellä – silläkin riskillä, että tämä voi kuulostaa ummehtuneelta mihin tämä maailma on menossa –taivastelulta.

Sitten asiaan. Minä arvostan kykyä ottaa rennosti, levätä ja laiskotella. Perisuomalainen luterilainen työmoraali äärimmilleen kiristettynä on harvoin tie hyvinvointiin. Siksi en todellakaan edellytä keneltäkään, että jokainen valveillaolohetki pitäisi käyttää tekemällä jotakin, enkä edes erityisemmin ihaile sellaista elämänasennetta. Lepo on tärkeää, ja silloinkin kun tekee työtä, sitä ei mielestäni tarvitse tehdä pää kolmantena jalkana ja hiki lentäen.

Arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisellä on kyky tarttua työhön ja viedä se määrätietoisesti loppuun asti – myös silloin, kun on kuumaa, kylmää, epämukavaa tai työ ei juuri sillä hetkellä ole maailman mielenkiintoisinta. Mutta missä tämä kyky monen kohdalla luuraa? Vaikuttaa siltä, että se lukeutuu osaksi katoavaa kansanperinnettä, ja se on todella sääli!

Ajassa ei tarvitse mennä valtavan paljon taaksepäin, kun esimerkiksi kodin lämmittäminen, ruoanlaitto, pyykinpesu, paikasta toiseen siirtyminen ja monet muut perusjutut ovat vaatineet huomattavasti enemmän työtä kuin nykyään. En haikaile tuota aikaa, koska sen taakse jääminen on paljolti sitä, mitä kutsumme kehitykseksi. Ihmettelen silti, miten tuosta tilanteesta on vain joidenkin vuosikymmenten aikana kuljettu siihen pisteeseen, jossa monille terveille aikuisille esimerkiksi oman kodin siivoaminen on raskas ponnistus – kaikilla niillä välineillä, joita siihen nykyään on käytössä. Mitään polttopuiden tekoa olisi usein turha edes ehdotella, ja suuri osa entisaikojen fyysisistä ammateista olisi monille nykyään sula mahdottomuus.

En halua väittää mitään niin hölmöä, että vain fyysinen työ on oikeaa työtä tai vain konkreettinen tekeminen lasketaan. Ei suinkaan. Silti monien haluttomuus ja suoranainen kyvyttömyys todella tarttua työhön on silmiinpistävää – enkä tarkoita vain palkkatyötä vaan ylipäätään fyysisiä suoritteita harrastamisen ulkopuolella. Missä on vastuuntunto, joka saa saattamaan raskaankin työn loppuun, ja terve ylpeys, jota voi tuntea kättensä jälkiä katsellessaan?

Kyse on myös itseään ruokkivasta kierteestä: mitä vähemmän tekee mitään fyysistä, sitä hankalampaa ja hikisempää se on ja sitä vähemmän siihen tekee mieli jatkossakaan tarttua.

Nykytilanne on oikeastaan kovin omituinen ja ristiriitainen. Edelleen menestyksen ja hyvinvoinnin tunnusmerkiksi koetaan helposti fyysisten työsuoritusten puute – samalla kun yhä useampi taistelee ylipainon kanssa tai koettaa piiskata itsensä vapaa-ajalla salille, jotta fysiikka pysyisi edes kohtuullisella tolalla. Ensin teemme kaikkemme välttääksemme fyysistä työtä. Sitten kamppailemme tästä aiheutuvien ongelmien kanssa ja koetamme jokseenkin keinotekoisesti luoda elämäämme fyysisyyttä, jonka olemme siitä poistaneet…

Sanokaa, etten ole ainoa, jonka mielestä tämä on aika hullua!

Tietysti ilmiön syitä voidaan etsiä esimerkiksi siitä, että taloudellinen menestys edellyttää usein muuta kuin fyysistä työtä. Tämäkin kuitenkin selittää ilmiötä vain osittain: rikastuminen fyysisellä työllä on lähes mahdotonta, mutta kohtuullisen elintason saa monen fyysisen työn kautta yhtä hyvin kuin istumatyönkin kautta. Esimerkiksi eräällä tuttavallani on ylempi korkeakoulututkinto ja tätä vastaava työ. Silti hän sai kulkea aika pitkän taipaleen työuralla, ennen kuin alkoi tienata edes yhtä paljon kuin fyysistä työtä tekevä puolisonsa. Kuitenkin hänen työssään on monien silmissä menestymisen leima, ja vain siksi, ettei sitä tarvitse tehdä seisten, ulkona eikä käsillään.

Vapaa-ajallakin fyysisten suoritteiden – kuten kotitöiden – karttamista perustellaan helposti sillä, että se on kalliin ajan haaskaamista. Tästä huolimatta vain harvojen ajankäyttöä voi luonnehtia erityisen harkituksi. Sen kallisarvoisen ajan kanssa jumitutaan huolettomasti TV:n eteen tai eksytään nettiin – ja silti koetaan, että juuri fyysisessä tekemisessä aika valuisi hukkaan.

Olen pohtinut, mistä se sitten johtuu, että fyysisiin suoritteisiin tarttuminen on vaikeaa. Miksi työnsä asiallisesti hoitava, fiksu ja monin tavoin pystyvä aikuinen ei saa kotiaan imuroitua muuten kuin kiukun kanssa? (Esimerkki tosielämästä.) Mikä siinä on niin kamalaa, että tarttuu johonkin ja tekee jotakin ehkä aavistuksen raskasta ja yksitoikkoista? Kaivataanko nykyään jatkuvaa viihteellisyyttä ja virikkeellisyyttä? Eikö enää kestetä yksinkertaista toistoa, joka pitää kädet työssä ja jättää ajatuksille vapaan tilan? (Ja niinhän fyysinen työ todella tekee!)

Juuri se saattaa olla hikoilemista suurempi ongelma: että pitäisi olla tilanteessa, jossa ulkopuoliset, alati vaihtuvat ärsykkeet eivät ohjaile huomiota. Ehkä nykyajan supervirikkeellisessä ympäristössä ei enää kestetä pysähtyä fyysisen työn ääreen ja olla omien ajatusten kanssa.

Sanoinko jo, että se on sääli?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Jerzy Górecki/CC0/Pixabay