Yli- ja alivastuullisuus ihmissuhteissa

Ylivastuullisuudesta ja sen vastaparista alivastuullisuudesta kuulee aina välillä puhuttuvan. Aika usein näistä ilmiöistä puhutaan parisuhdekontekstissa, mutta sekä yli- että alivastuullisuutta voi esiintyä myös vaikkapa kaverisuhteissa tai työporukassa.

Toki parisuhde on erityisen otollinen ympäristö näille ilmiöille. Yhteisen arjen jakamisessa on paljon suuria ja pienempiä vastuita, eikä parisuhteessa ole samalla tavoin vieraskoreutta ja tietyn roolin – kuten oman työtehtävän – tuomaa suojaa hillitsemässä ylilyöntejä. Parisuhteessa ihmiset ovat siis usein niin hyvässä kuin pahassakin aidommin sellaisia kuin ovat, ja kotiympäristössä naamiot aikaa myöten haalistuvat ja putoavat.

Mistä näissä siis on kyse? Ylivastuullisuus on sitä, kun henkilö kantaa vastuuta muidenkin puolesta eli ottaa kopin niistäkin palloista, jotka kuuluisivat muille. Alivastuullisuus taas on vastaavasti niiden omien pallojen väistelyä eli vastuun välttelyä. Alivastuullinen ei hoida omaa tonttiaan siinä, missä ylivastuullinen hoitaa muidenkin tontit.

Nämä ilmiöt eivät ole ainoastaan toistensa vastapareja vaan usein myös esiintyvät yhdessä. Ylivastuullisen puoliso – tai joskus myös työkaveri tai ystävä – on helposti alivastuullinen henkilö, ja he herkästi myös ruokkivat toisissaan näitä ominaisuuksia. Ylivastuullinen kantaa vastuuta entistä enemmän huomatessaan, ettei toinen sitä tee, ja alivastuullinen taas väistää loputkin vastuut, kun toinen kantaa ne hänen puolestaan.

Se, mikä yli- ja alivastuullisuudessa ilmiönä mietityttää ja kiehtoo minua, liittyy siihen, että mielestäni ilmiöstä puhutaan usein kyseenalaisella tavalla, joka jopa entisestään pönkittää yli- ja alivastuullisten rooleja.

Voi olla, että kyse on vain siitä, mitä olen sattunut lukemaan, ja ehkä olen lukenut juuri vääriä julkaisuja, mutta nähdäkseni asetelman usein katsotaan olevan lähtöisin ylivastuullisesta osapuolesta. Monesti kerrotaan, miten kyse on jo lapsuudessa opituista toimintamalleista, joissa koetetaan kontrolloida kaikkea ja kaikkien puolesta.

Tässä on epäilemättä monessa tapauksessa totuuden siemen, mutta toisaalta pitäisi mielestäni erottaa kaksi ylivastuullisuuden lajia toisistaan: Osa ylivastuullisesta käytöksestä on kontrolloinnin halua ja sitä, että työnnytään muiden tontille mikromanageroimaan. Pahimmillaan ylivastuullinen suurin piirtein vie muilta työt käsistä. Pitäisi kuitenkin mielestäni muistaa, että osa ylivastuullisista ei kahmi vastuita vaan enemmänkin päätyy ottamaan ne niskoilleen estääkseen laivaa uppoamasta.

Se ”laiva” voi olla vaikkapa lapsiperhe-elämä: ei lapsiperheen ylivastuullinen vanhempi ole ylivastuullinen välttämättä siksi, että haluaisi olla, vaan hän voi olla ylivastuullinen taatakseen lapsilleen hyvän lapsuuden toisen vanhemman vastuun välttelystä huolimatta. ”Laiva” voi olla myös yritys tai muu työyhteisö: ylivastuullinen työntekijä ei välttämättä halua päteä ylitse muiden vaan hän voi olla se, jonka työmoraali ei salli projektien ja muiden työtehtävien epäonnistuvan laiminlyöntien vuoksi.

Oma tulkintani on, että alivastuullisuuteen puolestaan usein liittyy kyvyttömyyttä tunnustaa tosiasiat sekä suoranaista itselleen valehtelua. Harvan moraali taitaa sallia sitä, että voisi katsoa peiliin ja sanoa, että minäpä laiminlyön työni, puolisoni ja lapseni, ja näin on oikein hyvä. Harva ajattelee olevansa ihminen, joka ei kanna vastuutaan. Koska joissakin tapauksissa on kuitenkin hyvin ilmeistä, että näin on, kyvyttömyys nähdä sitä vaatii valheita silmälapuiksi.

Nämä valheet voivat olla hyvin moninaisia. Ne voivat olla omaan itseen ja omiin tunteisiin käpertymistä. No kun minä en vain jaksa. Kyllähän minä olen jo tehnyt tarpeeksi. Ajatuksia ei päästetä niin pitkälle, että muistutettaisiin itseä siitä, että lupasin kuitenkin enemmän ja nythän muut paikkailevat laiminlyöntejäni.

Alivastuulliset suosivat myös puhetapaa, joka häivyttää toimijuuden: Kyllä kaikki hoituu. Ainahan asiat ovat järjestyneet. Ei mielellään tuoda ilmi, että kaikki hoituu, kun joku hoitaa, tai että asiat ovat järjestyneet, koska joku on hartiavoimin ne järjestänyt. Tämä on kuitenkin usein totuus: alivastuullisen laiminlyönnit eivät ole vain itsekseen ”hoituneet” ja ”järjestyneet”, vaan joku on siivonnut jäljet.

Minusta nykyajan tapa puhua hyvinvoinnista jossakin määrin jopa ruokkii alivastuullista ajattelua. Korostetaan sitä, miten sinulla on oikeus lepoon ja palautumiseen ja miten kannattaa keskittyä vain niihin mukaviin asioihin; miten aina voi sanoa ei ja miten kauhean väärin on, jos työpaikalla kokee kuormitusta. Monet miete- ja tsemppilauseet ovat myös niitä tekijyyden häivyttäviä lauseita: Kyllä kaikki järjestyy. Maailma pyörii, vaikka soisitkin itsellesi hetken lepoa.

Tavallaan näissä ajatuksissa ei ole mitään vikaa, ja sitten kuitenkin hiukan on. Ne nimittäin jättävät usein täysin huomiotta sen, että on asioita, jotka ihan oikeasti pitää hoitaa, ja että jos joku ei niitä hoida, jonkun muun täytyy. Tämäkään ei välttämättä ole niin kauhean väärin, mutta entä jos asetelma toistuu ihmissuhteessa jatkuvasti, vuodesta toiseen? Silloinhan puhutaan juuri alivastuullisuudesta.

Kaikkein pahiten yli- ja alivastuullisuutta koskevassa puheessa häiritsee se, että usein muutos osoitetaan ylivastuullisen tehtäväksi. Tiedättehän: Sinun täytyy vain lakata huolehtimasta kaikesta. Ehkä se toinen ei uskallakaan tehdä mitään juuri siksi, että sinä teet. Pahimmillaan annetaan hyvin lastenkasvatustyylisiä vinkkejä siihen, miten ylivastuullisen tulee toimia, jotta myös alivastuullinen saadaan ottamaan vastuuta – vaikka tämä olisi kaikkea muuta kuin lapsi.

Toisin sanoen ratkaisua yli- ja alivastuullisten henkilöiden suhteen kieroutuneeseen dynamiikkaan haetaan ylivastuullisen osapuolen vastuuttamisesta. Tuota noin… Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hiukan paradoksaalista ja aika naurettavaa?

Jo valmiiksi liikaa vastuuta kantavalle osapuolelle kerrotaan, että hänen pitäisi ottaa vielä lisää vastuuta, jotta koko tilanne saadaan korjattua. Alivastuullisen osapuolen lapsen kaltaista roolia puolestaan vahvistetaan kertomalla, miten hänelle tulee antaa tilaa ja miten häntä tulee rohkaista vastuun kantamiseen.

Voisiko joskus olla niin, että vastuun välttelijälle voisi yksinkertaisesti viestiä, että olisi aika ryhdistäytyä? Nimittäin jos nyt ollaan ihan rehellisiä, vastuun välttely omien lasten hoitamisessa tai omien töiden tekemisessä ei yleensä kumpua siitä, että henkilö olisi aidosti kykenemätön suoriutumaan näistä asioista. Kyse on sen sijaan enemmän tai vähemmän valinnasta. Ja kyllä, minä ainakin ajattelen, että ihmiseltä voidaan tietyissä asioissa edellyttää, että hän valitsee paremmin – jopa ilman, että joku muu ensin vastuutetaan siitäkin valinnasta.

Ihan lopuksi sanon vielä, ettei tämä ole mikään puolueeton kirjoitus. Olen itse se henkilö, joka päätyy helposti ylivastuulliseen rooliin itselleen tärkeissä asioissa. Osaan välttää sen, ettei niskoilleni kipata vastuita, jotka eivät minulle lainkaan kuulu, mutta jos olen itse jotakin valinnut, kannan siitä vastuun silloinkin, kun joku muu asianosainen ei niin tee. En teeskentele, etteikö tämä vaikuttaisi siihen, miten tämän aiheen näen.

Kenties puolueellisesta näkökulmastani huolimatta havaintoni ovat ihan miettimisen arvoisia. Vai mitä arvelet?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat 2023852/CC0/Pixabay (ylempi) ja Engin Akyurt/CC0/Pixabay (alempi)