20 vuotta sitten tähän aikaan – missä olin, kun tsunami iski?
”Vesi jylisi kuin hävittäjä.”
”Kaikkialla oli kummallisen hiljaista.”
”Ihmiset tuijottivat merelle.”
”Maa vavahteli veden voimasta.”
”Ravut pakenivat vedestä kallioille.”
”Suurin osa rannalla olleista ei ehtinyt paeta.”
”Ihmisiä kellui vedessä.”
”Voimani eivät riittäneet pitämään hänestä kiinni.”
Lausahdukset ovat suoria lainauksia potilailta ja heidän läheisiltään, joita hoidin ja kohtasin vuosia sitten sairaalamaailmassa.
Eilen, tapaninpäivänä, tuli täyteen 20 vuotta siitä, kun Intian valtamerellä tapahtui voimakas merenalainen maanjäristys. Se sai aikaan valtavan tsunamin, joka rantautui useille Kaakkois-Aasian alueille. Kun selasin tapaninpäivän aamukahvipöydässä somea, vastaan tuli uutispätkiä tuolta aamulta.
Muistin nopeasti nuoren sairaanhoitajaminäni seisovan suuren sairaalan päivystysosaston päiväsalin television edessä kollegoidensa kanssa. En unohda tuota päivää ja sitä seuranneita päiviä koskaan. En koskaan.
Tragedia ei koskettanut ainoastaan minua ja kollegoitani vaan lukuisia ihmisiä ympäri maailmaa. Satojatuhansia ihmisiä tappanut katastrofi kosketti laajasti ja globaalisti. Tsunamissa kuoli 179 suomalaista, mikä on enemmän kuin missään muussa rauhanajan onnettomuudessa.
Minä hoidin hetki tapahtuman jälkeen onnettomuuden uhreja sairaalan päivystysosastolla. Yksityisyydensuojan ja vaitiolovelvollisuuden nimissä joudun karsimaan yksityiskohtia tästä tekstistäni, mutta tiivistän olennaisen tähän: tsunami, joulunaika, jolloin tsunami tapahtui ja potilaat, joita tuona aikana Thaimaasta tuotuina hoidin, eivät unohdu ikinä. Kohtaamiset ja ihmiskohtalot olivat paitsi surullisia myös erityisen koskettavia. Ne ovat sitä yhä.
Osastolle tuotiin potilas, joka oli nähnyt veden vievän tärkeimmät läheisensä ja jäänyt itse henkiin. Muistan, miten potilasta hoitaessani mietin, että hänen ei enää koskaan tarvitse pelätä mitään. Muistan, miten minua itketti. Samaistumispinta omaan elämääni oli (liian) suuri, sillä lapsemme olivat 20 vuotta sitten 3,5- ja 5-vuotiaita.
Hoidin myös kahta potilasta, jotka olivat selvinneet kuin ihmeen kaupalla. Vain siksi, että tuona kohtalokkaana aamuna he olivat ihmetelleet aivan erityistä hiljaisuutta ja veden vetäytymistä ja päättäneet rannalle menon sijaan lähteä ”katselemaan paikkoja”.
He ehtivät paeta, mutta saivat lieviä vammoja. Muistan, miten potilaat läpikävivät tapahtumia kohta kohdalta. He kertoivat ihmisistä, jotka valtava aalto nielaisi, kaaoksesta. He kuvasivat minulle ihmisten ilmeitä ja huutoja. He muistelivat läheistensä kadottaneiden epätoivoista itkua. He puhuivat siitä, miten eläimet pakenivat jo aiemmin vuorille ja miten siitä olisi pitänyt ymmärtää kaikenlaista…
Samaa settiä kuuli joka ainoassa uutislähetyksessä. Kerta toisensa jälkeen.
Minä olin järkyttynyt, kauhuissani, liikuttunut ja jatkuvasti itku kurkussa. Muistan erään potilaan sanat siitä, että minäkin saisin itkeä. En unohda tuon samaisen potilaan sanoja koskaan. En unohda myöskään hänen helpottunutta hymyään enkä sitä, miten näiden kaikkien potilaiden silmistä pystyi näkemään toivon ja helpotuksen – hei, me selvisimme!
Minä ja kolleganikin selvisimme, mutta edelleen silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen tätä aikaa. Olen usein miettinyt, että jonkinlainen debriefing olisi voinut olla tarpeellinen.
Ja joku vielä ihmettelee, miksi vesi ei ole elementtini.
Tähän on tultu.
Minna
Kuvat: Aaltokuvat Pexels, Tsunami thaimaalaisella rannalla -kuvan tein tekoälyllä (Chat GPT 3,5).