Mitä kuulu puolivuotiaalle Elmo-lemmikkisiilille?
Elmo-lemmikkisiili täyttää puoli vuotta huomenna, maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Puoli vuotta on siilin iässä paljon enemmän: Elmo viettää teiniaikojaan parhaassa sukukypsässä iässään. Olemmekin pohtineet siilineidin hankkimista. Ei niinkään siksi, että Elmo tarvitsisi kaveria (siili on itsenäinen yksineläjä), vaan siksi, että olemme kypsytelleet ajatusta siilinpoikasista. Tämä ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa – siilin kasvattajaksi ryhtyminen vaati tietoa, taitoa ja aikaa.
Olen luvannut yksitoistavuotiaalle, että alamme kartuttaa tietoa hommasta ja sitten pohdimme tyttösiilin hankkimista. Se tarkoittaa myös isompaa pesätilaa ja kaikenlaista muuta säätöä.
Pohdinta on ajankohtaista ja mukavaa, sillä me pidämme kovasti Elmosta ja Elmon hoidosta. Emme koe sitä raskaaksi tai työlääksi, päinvastoin. Mikään ei ole – toistan itseäni – niin palauttavaa kuin se, kun illalla vietämme aikaamme pienen siilin kanssa.
Elmosta on tullut seurallisempi, touhukkaampi ja uteliaampi kuin aiemmin, ja se on tottunut meihin ihmishuoltajiin. Se mönkii, tonkii, kuopsuttaa, kiipeilee ja tutkii ympäristöään muinasiileinä. Melkein liikutuin yhtenä iltana, kun se ihan itsekseen kiipesi syliini.
Elmo on tullut miehen ikään siinäkin suhteessa, että hän rouskuttelee isoja jauhomatoja ja pieniä jauhomatoja melkoisen kasan, kun niitä on tarjolla. Ruokailuhetki menee näin: minä tai yksitoistavuotias nappaamme matolaatikosta pinseteillä ison elävän jauhomadon ja roikotamme sitä hetken Elmon edessä. Sitten Elmo nappaa nopealla pään ja alaleuan liikkeellä, suurena saalistajana, madon. Tämä käy nanosekunnissa. Myös madon rouskutteleminen tapahtuu yhtä nopeasti.
Pieniä eläviä matoja tarjoilemme usein siten, että avaamme kuhisevan matopurkin, ja Elmo haistaa hyvin nopeasti ruoan ja kömpii kohti purkkia. Sitten hän kurottaa tai kiipeää etutassuillaan purkkiin ja alkaa maiskuttaa matoja onnellisen näköisenä. Lopuksi siili nuolee huuliaan ja nenäänsä (varsin usein hänelle jää matoparta…) ja juo hieman vettä lusikasta tarjoiltuna.
Jos lemmikkitouhuamme katselisi sivustaseuraajana, voisi huomata, että yhtä onnellisilta näytämme me, lattialla kontallamme tai puolimakuulla oleskelevat ja päät kallellaan siilin touhuja seuraavat siilinomistajat: ihailemme, silitämme, paijaamme ja jutustelemme. Katselemme vuoroin toisiamme, vuoroin pientä eläintä. Miten noin ihana voi edes olla?
Elmo on luonteikas lemmikkisiili. Vaikka se on utelias ja touhuaa paljon sekä terraariossaan että huoneensa lattiaympäristössä, on se ajoittain hyvinkin varautunut ja arka. Se valitsee hoitajansa, ruokkijansa ja ”leikittäjänsä”. Vieraisiin tutustuminen vie yllättävän kauan, ja vierailujen jälkeen Elmo on usein väsähtänyt ja kömpii piiloon.
Kun kaulahuivia tai pesäpipoa (ruskea Matruusipojalta jäänyt pipo, joka on uhrattu Elmon puuhapesäksi) raottaa, Elmo tuhahtaa. Siitä tietää, että se haluaa olla itsekseen. Tai se ei tykkää, kun joku tulee sen reviirille. Silloin palautamme pikkusiilin terraarioon omiin oloihinsa.
Tuhahdusten lisäksi Elmo pitää muutakin ääntä: pientä vitinää tai sirkutusta sekä hyrinää, kuin kissa kehräisi. Vitinää ja sirkutusta kuulee usein, kun Elmo on sylissä. Me ajattelemme, että se juttelee. Ääni on tyytyväinen, mutta yhdistettynä liialliseen aktiviteettitilanteeseen tai sosiaaliseen kuormitukseen, se voi merkitä myös rauhattomuutta ja pyyntöä päästä pois sylistä.
Kehräämistyylinen ääni tulee, kun Elmo nuuhkii ruokaa tai etsii ruokaa lattialta. Se haistaa, että matoja on ollut tarjolla ja yrittää etsiä lisää. Aina silloin tällöin matolta löytyykin lisää herkkupaloja.
Elmo on maailman ihanin pieni lemmikkisiili. Sen jokailtainen hoitaminen on sekä palauttavaa että rentouttavaa, yksi päivän odotetuimmista hetkistä. Väsyneenäkin alkaa hymyilyttää, kun Elmon pieni väpättävä nenä yhtäkkiä työntyy esiin pyyhkeen, huivin tai pipon alta.
Tähän on tultu.
Minna