”Äiti, uskotko sä Jumalaan?”

Se oli joulun vaikein kysymys. Sen esitti yhdeksänvuotias soitettuaan pianolla Heinillä härkien kaukalon -joululaulun. Hän istui pianontuolilla kädet vielä koskettimilla, kallisti päänsä minuun päin ja kysyi, uskonko minä Jumalaan. Katsoin tytön hymykuoppia, jotka piirtyivät poskille, kun hän jäi uteliaana hymynkare suupielessään odottamaan vastaustani.

Se oli samalla yksi vaikeimmista kysymyksistä ikinä. Se ylsi selvästi ja suurin harppauksin ”Äiti, mitä seksi on?” -kysymyksen ohitse ja peittosi alleen monen monta miksi?-kysymystä. Siihen ei voinut vastata kyllä tai ei – vastaus piti perustella. Vastausta piti valmistella, ja sanoja makustella omassa suussaan ennen koitosta. Kävin nanosekunnissa mielessäni läpi oikean vastauksen piirteet, mallivastauksen. Sen, mitä kaikkia avainsanoja minun pitäisi vastauksessani käyttää. Tunnen tyttäreni, eikä hän tyytyisi kevyeen tai harvasanaiseen vastaukseen. Hän janosi tarinaa.

Koska en vastannut nopeasti, yhdeksänvuotias kertoi ensin oman näkemyksensä asiasta: Jumala ihan ehdottomasti on olemassa, koska joulukin on. Jeesus syntyi jouluna.

Sain kuulla Marian ja Joosefin synnytyskertomuksen, aasilla ratsastuksesta ja ylösnousemuksesta. ”Jeesus roikkuu ristillä, ja me juhlistetaan Jeesuksen syntymää joulupyhinä”, lapsi totesi viimeiseksi lauseekseen. Sitten hän kääntyi ja soitti osaamansa joululaulun alusta. Tällä kertaa hän lauloi säestyksensä lomassa.

Liikutuin. Pohdin uskoa, uskontoa, kirkkoa, kristillisyyttä, Jumalaa, Jeesusta, Neitsyt Mariaa ja sitä, mistä kaiken ajatellaan lähtevän: Aatamia ja Eevaa, kiellettyä hedelmää. Tässä sitä ollaan, ihan ihmiskuntana. Toki realisti minussa huutaa, että tämä on vain yksi selitys sille, miksi me olemme tässä. Siihen, mikä meidät oikeasti ja aivan satavarmasti loi, minulla ei ole vastausta.

Voin vain tyytyä ajatukseen alkuräjähdyksestä ja biologiasta ja pohtia, uskonko Raamatun elämänsyntykertomukseen ja johonkin korkeampaan voimaan.

Kun laulu oli loppu, tytär tivasi vastaustani toistamiseen. Ennen kuin ehdin kurkkuani selvittelemään, ennätti Ylioppilaskokelas naureskellen paikalle – mitään jeesusjuttuja täällä ei joulunpyhinä vatvottaisi. Menee koko joulu pilalle. Onneksi yhdeksänvuotias piti päänsä ja minä sain avata näkemyksiäni Jumalasta ja uskosta lapselle, kun Ylioppilaskokelas siirtyi takaisin omaan glögintuoksuiseen kammioonsa.

Lähdin liikkeelle siitä, että koska kuulun edelleen kirkkoon ja erilaiset kirkkopyhät raamittavat vuosikierrossaan elämääni, voisin ajatella, että jonkinlainen yhteys – vahva sidos – minulla on uskontoon ja uskoon. Kirkko merkitsee minulle laajempaa kokonaisuutta kuin kirkkorakennusta. Se on kristillinen yhteisö ja uskonto, johon kuulun. En toki ole aktiivinen kirkkoyhteisön jäsen, mutta ajattelen kuuluvani tiiviisti evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ajattelen kirkon myös eräänlaisena yhteisöllisenä lähimmäispalveluna, kirkon kautta voi saada ja antaa apua.

Teologiassa tiedetään, että kirkon tehtävänä on julistaa Jumalan sanaa ja levittää kristillistä sanomaa. Bingo! Ajattelen, että osana tätä kristillistä sanomaa lapsemme kastetaan ja konfirmoidaan, solmimme avioliiton ja hautaamme edesmenneet sukulaisemme ja ystävämme. Koska minä ”uskon” kirkkoon, on selvää, että ainakin jollain tavalla minä ihan varmasti uskon myös Jumalaan. Uskoni ei ole kiihkeää eikä liiemmin näkyvää. Se on arkista.

Usko tarkoittaakin minulle tietynlaista vakaumusta ja luottamusta – uskon, että (kohtalon lisäksi) on olemassa jokin korkeampi voima, jokin ylempi viisaus. Usko avautuu minulle henkilökohtaisen elämäni kautta ja istahtaa elämääni arkisten tekojen, tottumusten ja tilanteiden kautta. Usko on minulle jonkin sortin toivoa.

Kun olen vastannut lapsen kysymykseen, hän jatkaa kysymällä, olenko koskaan rukoillut.  Sillä rukoileminen on uskomista Jumalaan, ja hän rukoilee aina iltaisin.

”Tai mä luettelen, keitä kaikkia mä rakastan ihan kamalasti ja sitten sanon Amen”.

Nyökkään, kyllä minä olen. Olen rukoillut elämässäni kaksi kertaa: ensimmäisen kerran lapsen sairauden aikana ja toisen kerran odottaessani iltatähtitytärtä. Rukoilin raskauden jokaisena päivänä, ettei se menisi kesken ja lapsi syntyisi elossa, terveenä ja täysiaikaisena. Rukouksiini sisältyi molemmilla kerroilla vahva toivon elementti.

Keskustelemme Jumalasta ja rukouksista, joulun perusajatuksesta. Keskustelemme myös Raamatusta. Kerroin, että olen lukenut Raamattua nuorempana. Lapsi hämmästelee, ja minä selitän. Selitän, että olen aina pitänyt erilaisista kertomuksista ja sananlaskuista. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä kiehtovammaksi se kävi. En koskaan kuitenkaan lukenut opusta loppuun, mutta to do -listalleni olen sen kirjannut.

Lopettelimme  yhteisen hetkemme lapsen viimeiseen kysymykseen: Millaisena tai millaiseksi minä ajattelen Jumalan?  Joskus lapsena ajattelin, että Jumala on vain ukko, joka istuu pilven päällä. Sittemmin olen pitänyt Jumalaa ennemminkin hyvänä henkenä, taustavoimana, joka vaikuttaa jossain kaukana, kaiken muun yläpuolella. Sellaisena näkymättömänä kokonaisuutena, joka näyttää tietä, ohjaa valinnoissa ja niin edelleen. Vähän niin kuin kohtalo.

Lapsi ilmoittaa välittömästi minulle, että kyllä hän ajattelee Jumalan olevan mies, sellainen parrakas mies, joka seisoo kädet sivulle levitettynä, pitkä valkoinen kaapu päällä pilven reunalla – ”sieltä Jumala näkee kaiken”.

Minulla ei enää ollut sanottavaa.

Tähän on tultu.

Minna