Elämää kaksitoistavuotiaan kanssa

Yksitoistavuotias ei ole enää yksitoistavuotias. Hän on kaksitoistavuotias. Se tietää sitä, että minun on opeteltava kirjoittamaan kaksitoistavuotias, kaksitoistavuotiaan ja kaksitoistavuotiaalle. Oppia nakuttelemaan viidesluokkalaisen tilalle kuudesluokkalainen.

Se tarkoittaa myös sitä, että meillä asuu esiteini, tyttö täyttä rautaa ja täynnä omaa tahtoa. Sellainen, jota viime ja edellissyksynä kuvailin tytöksi, joka osaa sanoa oikeissa kohdassa ein ja pitää puolensa, jos jollekulle tulee mieleen esimerkiksi puijata häntä. Tämä pätee yhä. Sataprosenttisesti.

Tämä kaksitoistavuotias on täynnä elämää ja positiivista hyrinää. Hän on pienisuuri seikkailija. Hän tarttuu vielä kävellessämme kädestä ja katsoo puhuessaan suoraan silmiin. Hän ei toistaiseksi piiloudu hupparin hupun alle eikä majaile suljettujen ovien takana. Hän puhuu, kertoo, tanssii, laulaa ja nauraa. Ja mikä parasta, hän myös leikkii.

Hän on utelias ajattelija, jolta ideat eivät lopu kesken. Hän on kiltti ja kuuliainen, kuitenkin ihailtavan rohkea. Hän puolustaa itseään ja heikompiaan ja ajattelee hyvää ihmisistä. Hän tarjoutuu auttamaan ystäviään ja pihakavereitaan pyyteettä kysymällä ”Voinks mä auttaa?”

Hän tarkkailee, kuuntelee ja keskittyy. Hän nauttii aivan kaikenlaisista tarinoista. Hän osaa olla hiljaa ja antaa toisen puheelle ja ajatuksille tilaa. Hän on äitinsä tapaan jossittelija ja laatii mielellään erilaisia tulevaisuusskenaarioita. Hänen mielikysymyksiään ovatkin ”Mitä jos…?” ja ”Kumman valitsisit…?”, ja näiltä kysymysleikkejä ei pääse kukaan pakoon.

Kaksitoistavuotias suunnittelee elämäänsä kuudesluokkalaisen esiteinin elkein eteenpäin, vetelee varmoin viivoin paperille unelmansa ja heittää perään kärrynpyörän. Hän tietää, mitä tahtoo, ja tavoitteidensa suhteen hän on sinnikäs. Hän ei ole lainkaan luovuttaja eikä hän kyseenalaista yhtään tulevaisuusajatustaan tai unelmaansa – ne ovat tavoitteita, jotka tulevat toteutumaan!

Kaksitoistavuotias osaa jo paljon: murtolukujen yhteen- ja vähennyslaskuja, laventamista ja supistamista, suomen kielen sanaluokkia ja keskiaikaisen elämän alkeita. Hän on suorastaan rakastunut ruotsin kielen oppimiseen, ja omavalintaisiin lukukirjoihin hän tarttuu mielellään myös vapaa-aikana. Valinnaiseksi aineekseen hän tahtoi maailman eri kieliin perehtyvän ”kurssin” sekä draamateatterin. Hän on taitava liikunnassa ja harrastaa edelleen mieluusti ja menestyksekkäästi yleisurheilua.

Hän on tyttö täynnä intoa: hän nauttii tekemisestä ja siitä, että ympärillä on elämää. Kuudesluokkalaisen tarmolla hän toimii jo toista vuotta koulukummina pienemmilleen ja on aktiviinen oppilaskunnan toiminnassa.

Murrosiän myrskynmerkit eivät hänessä vielä näy, vaikka kotona tuulista välillä onkin: ovet paukkuvat, sanat helisevät ja vanhempien ohjeisiin tai sääntöihin turhautumisen voi aistia kilometrien päähän. Kolmen minuutin kuluttua hän pyytää anteeksi. Illalla nukkumaan mennessä hän kertoo rakastavansa.

Olen edelleen (aiempien vuosien tapaan) vakuuttunut, että hänen suurin unelmansa käy joskus toteen: isona hänestä tulee luokanopettaja. Hän puhuu tästä päivittäin. Kun hän innostuu tai hymyilee, sydämeni sulaa.

Toistan itseäni: kunpa hän muistaisi aina, että on maailman ihanin ja ihmeellisin tyttö.

Tähän on tultu.

Minna