Elämää kymmenvuotiaan kanssa

Yhdeksänvuotias ei ole enää yhdeksänvuotias. Hän on kymmenvuotias. Se tietää sitä, että minun on opeteltava kirjoittamaan kymmenvuotias, kymmenvuotiaan ja kymmenvuotiaalle. Oppia nakuttelemaan kolmasluokkalaisen tilalle neljäsluokkalainen. Minun pitää tietoisesti päästä – ja päästää – irti yhdeksänvuotiaasta.

Se tarkoittaa toki myös sitä, että meillä asuu esiesiteini, täyskymppi omalla vahvalla tahdollaan varustettuna. Sellainen, joka osaa sanoa oikeissa kohdassa ein ja pitää puolensa, jos jollekulle tulee mieleen esimerkiksi puijata häntä.

Tämä kymmenvuotias on täynnä tarmoa ja elämäniloa. Hän puhuu ja pulisee, kertoo, kysyy ja kuuntelee. Tiukan paikan tullen hän osaa neuvotella. Isäänsä tullut. Kun tytär katsoo peiliin, hän hymyilee. Suuret ja selkeät hymykuopat piirtyvät poskille. Pää keinahtaa vasemmalle, sitten oikealle, lopulta keskelle. Poninhäntä heilahtaa.

Kun katson häntä, silmäni täyttyvät kyynelistä. Hän on ihana.

Syyskuussa täyden kympin täyttänyt on TikTokien ja kaiken maailman tubevideoiden suurkuluttaja (ruutuaikansa puitteissa). Hän tekee tanssivideoita kaiken koululta, harrasteilta ja muilta pakollisilta menoilta jäävän ajan. Hän tanssii, jumppaa, temppuilee ja laulaa. Niin, ja vaihtaa vaatteita.

Kaksi poikaa kasvattaneena ajattelin joskus, että tyttären kohdalla asiat menisivät toisin, eri tavalla. Osin tämä pitääkin paikkansa, mutta pääosin olin täysin väärässä: tyttö ei ole sen ahkerampi koulussa kuin pojatkaan, tyttö ei ole juurikaan siistimpi tai huolellisempi kuin poikalapsetkaan, eikä tyttö ole millään tavalla rauhallisempi kuin veljensä. Hän on oikeastaan hyvä sekoitus minusta ja miehestäni mutta myös Esikoisesta ja Matruusista.

”Äiti kato!” Kymmenvuotias on täynnä virtaa heti aamusta. Hän esittelee kampausehdotuksia ja sommittelee erilaisia vaateyhdistelmiä sotkuisen huoneensa lattialla. Siinä pienessä tyhjässä tilassa, jossa ei ole papereita, kirjoja, fidgettejä tai barbeja. Hän syö aamupalansa, mutta vaatii valitettavan usein jonkun muistuttamaan syömisestä aamiaisrituaalin aikana.

Kouluun tulee jonkin asteinen kiire miltei joka ikinen aamu. Paitsi kympin aamuina.

Silloin kymmenvuotias kyllästyy, sillä hänellä ei ole mitään tekemistä. Hän notkuu keittiössä, kylpyhuoneessa ja minun työhuoneessani. Hän huokailee ja kysyy, mitä voisi kaikella ylimääräisellä aamuajallaan tehdä. Kun olen kokouksessa tai opetuksessa, hän puhua pulputtaa usein vieressä ymmärtämättä, etten kykene välittömästi vastaamaan. Joskus tiimikokouksissa hän haluaa ehdottomasti vilkuttaa kollegoilleni.

Neljäsluokkalainen on hyväntuulinen. Sitten kun hän ei ole hyväntuulinen, hän on oikutteleva. Oikuttelija ei kuuntele, ei suostu ymmärtämään, hokee omaa totuuttaan ja väittää vastaan. Oikuttelija vänkää, veivaa ja syyttelee eikä halua antaa piiruakaan periksi. Lopuksi hän heittää huoneensa oven marttyyrimaisesti kiinni. Viiden minuutin kuluttua hän palaa ja on pahoillaan. Sitten hän taas puhua pulputtaa.

Kymmenvuotias osaa laskea, kirjoittaa, lukea ja piirtää varsin hyvin. Hän pärjää koulussa ja ystävyyssuhteissaan. Kaverit ovat hänelle kaikki kaikessa. Hän on ryhmänsä johtajahahmo, mutta kuulee herkällä korvalla kanssaleikkijöidensä toiveet ja tarpeet.

Hän osaa sovitella ja rohkenee pyytää anteeksi. Vaikka tiukassa se joskus on!

Parasta on, kun kymmenvuotias on vielä sekä apua, tukea ja syliä tarvitseva pieni lapsi että omia teitään kulkeva ja itsenäisiä ratkaisuja harjoitteleva koululainen. Ristiriita aiheuttaa välillä hämmennystä ja konflikteja.

Tytär kuvaili itseään suomen kielen työkirjaansa seuraavasti: ”Olen rohkea mutta kärsimätön.” Pyysin, että hän kirjaisi hyvän ja kehitettävän piirteensä toisin päin. Siten, että mutta-sanan jälkeen tulee rohkea: ”Olet kärsimätön mutta rohkea, silloin kärsimättömyys ei vesitä kaikkea sitä, mitä sanottiin ennen muttaa…” Hän kumitti aiemman vastauksensa ja teki töitä käskettyä. Vaikkei ehkä ymmärtänytkään jutun juonta.

Jos minun pitäisi mainita esimerkiksi vanhempainillassa tai -vartissa kaksi lapseni hyvää piirrettä, en miettisi nanosekuntiakaan: ne olisivat ehdottomasti hyväntuulinen itsevarmuus ja välittämisen taito.

Sellaista. Elämää kymmenvuotiaan kanssa.

Tähän on tultu.

Minna