Elämää yksitoistavuotiaan kanssa
Kymmenenvuotias ei ole enää kymmenenvuotias. Hän on yksitoistavuotias. Se tietää sitä, että minun on opeteltava kirjoittamaan yksitoistavuotias, yksitoistavuotiaan ja yksitoistavuotiaalle. Oppia nakuttelemaan neljäsluokkalaisen tilalle viidesluokkalainen.
Se tarkoittaa toki myös sitä, että meillä asuu esiesiteini, tyttö täyttä rautaa ja täynnä omaa tahtoa. Sellainen, jota viime syksynä kuvailin tytöksi, joka osaa sanoa oikeissa kohdassa ein ja pitää puolensa, jos jollekulle tulee mieleen esimerkiksi puijata häntä. Tämä pätee yhä. Sataprosenttisesti.
Tämä yksitoistavuotias on täynnä elämää ja positiivista hyrinää. Hän on pienisuuri seikkailija. Hän tarttuu vielä kävellessämme kädestä ja katsoo puhuessaan minua suoraan silmiin. Hän ei vielä piiloudu hupparin hupun alle eikä majaile suljettujen ovien takana. Paitsi silloin, kun minä nakuttelen liian kovaa tietokoneellani. Hän puhuu, kertoo, tanssii, laulaa ja nauraa. On hyväntuulinen ja ilmeikäs.
Yksitoistavuotias suunnittelee elämäänsä viidesluokkalaisen varmuudella eteenpäin, vetelee varmoin viivoin paperille unelmansa ja tekee perään kärrynpyörän. Tai siltakaadon. Hän tietää, mitä tahtoo. Tavoitteidensa suhteen hän on sinnikäs. Ihmeen sinnikäs. Hän ei ole lainkaan luovuttaja eikä hän kyseenalaista yhtään unelmaansa – unelmat ovat tavoitteita, ne tulevat toteutumaan!
Yksitoistavuotias osaa jo paljon: matemaattisia yhtälöitä, suomen kielen esseitä ja historian alkeita. Hän on taitava liikunnassa ja harrastaa mieluusti ja menestyksekkäästi yleisurheilua. Hän tarkkailee, kuuntelee ja keskittyy. Hän osaa olla hiljaa ja antaa toisen puheelle ja ajatuksille tilaa. Välillä hän (äitinsä tapaan) innostuu puhumaan päälle.
Tyttö on täynnä intoa. Hän nauttii tekemisestä ja siitä, että ympärillä on elämää. Viidesluokkalaisen tarmolla hän on pestannut itsensä jo kummiksi ykkösluokkalaisille sekä välituntiaktiviteettien suunnitteluryhmään ja aktiviteettien vetäjäksi. Hän viihtyy lasten parissa ja keksii pihassamme tekemistä niin omanikäistensä kuin viisivuotiaidenkin kanssa.
Lisäksi hänessä on yhä voimakkaammin herännyt hoivavietti. Tai jokin sen tapainen. Kun kerroin, että naapuriperheen äiti oli tuumannut, että yksitoistavuotias voisi ”hoitaa” silloin tällöin heidän kohta viisivuotiaita kaksosiaan, tyttö oli niin onnellinen, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet. ”Voiko tämä olla edes totta?” hän kysyi.
Olen vakuuttunut, että hänen suurin unelmansa käy joskus toteen: isona hänestä tulee luokanopettaja. Hän puhuu tästä päivittäin, usein ja hartaudella. Kun hän innostuu tai hymyilee, sydämeni sulaa. Kunpa hän muistaisi aina, että on maailman ihanin ja ihmeellisin tyttö.
Tähän on tultu.
Minna