On taas viikon parhaat -koonnin aika. Arkinen viikko on ollut varsin mukava, ja päivät ja illat ovat tarjonneet elokuista parastaan. Oikein sujuvan viikon loppupuolella saimme ei-toivotuksi vieraaksemme koronan uuden variantin. Ensin sairastui kaksitoistavuotias, kolmen vuorokauden päästä omaa kurkkuani kirveli ja nenä meni tukkoon. Tiesin oitis, mistä on kyse. Kokosin viikon parhaat tällä kertaa kuvina.
Jokirantalenkit kuuluvat päiväohjelaamni niin arkena kuin vapaalla. Minusta on kiva seurata maiseman muutosta vuodenaikojen mukaan. Nyt ilmassa on elokuista lämpöä, mutta maassa näkyy jo syksyn merkkejä. Aurinko paistaa sopivassa kulmassa, on ollut lempeän lämmin. Olen tällä viikolla nauttinut aamuista mutta myös iltapäivistä ja illoista.Työmatkalenkkeily on edelleen melkein parasta, mitä tiedän. Perinteisen reittini varrella olen tänä vuonna saanut ihailla hedelmistä notkuvia omenapuita. Ja miten mukavaa, että satoa tarjotaan ohikulkijoille erilaisissa koreissa, erilaisin saateviestein. Tämä omenalaatikko löytyi heti ensimmäisiltä metreiltä, oman kotipihan edustalta. Nappasin siitä mukaani kaksi eväsomenaa.Työmatkakävelyillä kannattaa pitää aistit avoinna: yhtäkkiä voi löytää jotakin kiinnostavaa, kaunista tai hassua. Minun oli pakko kaivaa kännykkäkamera esiin, kun huomasin puistonpenkin, jonka laudan rakosista kurkisteli päivänkakkaroita (tai jokin sen tapainen ja näköinen kasvi). Minusta tämä kuva on jollakin tavalla toiveikas.Koulujen alusta ehti kulua kolmisen viikkoa, kun kaksitoistavuotias nappasi mukaansa ensimmäisen flunssantapaisen. Koronaksi se paljastui heti ensimmäisestä oireesta, kurkkukivusta. Hän on ollut ihmeellinen sairastaja, kuten aina koronassa, influessassa ja missä tahansa taudissa. Oireet ovat lieivä, ja lapsi vaikuttaa terveeltä. Ensimmäisenä oireena oli kurkkukipu, sitten meni nenä tukkoon, sitten taudinkuvassa oli hiukan kuivaa köhimistä (jota ei edes yskäksi voi kutsua). Mistään ei särkenyt tai sattunut, ja hän on ollut koko ajan täysissä voimissaan. Kolmannen päivän iltana oireet alkoivat hiipua kokonaan pois.Kuten jo mainitsin, kaksitoistavuotias on ihmeellinen sairastaja. Hän piirtää, lukee, pelaa, tanssii, laulaa ja temppuilee kaiken koronan keskellä. Sitten hän päätti leipoa teeleipiä. Kun kävin kaupassa ja palasin kotiin, kaksitoistavuotias makasi x-asennossa lattialla. Hätäännyin ja kysyin, mikä hänellä on hätänä. ”Ei mikään. Mulla on vaan tylsää”, tytär vastasi.Aloitin perjantaisen työpäivän ennen puoli seitsemää, joten pystyin pitämään kunnon tauon iltapäivällä. Käytin sen lenkkeilyyn ja äänikirjan kuuntelemiseen. Lenkkipolun loppumetreillä keräsin jälleen kimpun ketokukkia olohuoneen ruokapöytää somistamaan. Ne ovat niin kauniita! Kun pääsin taksisin kotiin ja päivän viimeiseen opiskelijaohjaukseen, alkoi ukkostaa ja sataa. En ole koskaan kokenut sellaista jylinää, joka olisi tärisyttänyt kodin seiniä. Nyt koin.Perjantain ukonilma oli mieletön. Onneksi sain seurata sitä ikkunan takaa. Maisema vaihtui nopeasti aurinkoisesta elokuun iltapäivästä pimeään syksyiseen myrskymaalaukseen. Kuvaushetkellä ukkonen ja rankkasade olivat hetkeksi laantuneet, ja kymmenen minuutin kuluttua tästä hetkestä kaikki alkoi taas alusta.Lauantaina tein pitkän kävelylenkin kotoamme keskustaan, jokirannan ympäri, viikonloppukimpun hakuun – ja sitten takaisin kotiin. Aikaa meni yhteensä (kahvihetki pois lukien) 94 minuuttia. Jokirannasta sain kuvan, jossa Turun Pridekulkue oli lähtökuopissaan. Onneksi kulkue sai kivan kelin eikä edellisen päivän myrskystä näkynyt jälkeään.Kolme päivää tyttären plussatestistä minun testiini piirtyi haalea viiva. Tiesin sen toki jo ennen testausta, sillä kurkku tuntui karhealta niellessä, ääni käheytyi ja yläselkää ja niskaa ”särki”kummallisesti. Edellisenä päivän olin tuntenut lievää etomista, kuten aiemmissakin koronissa. Oireet olivat onneksi hyvin lieviä tämän testin tekohetkellä. Harmitti vietävästi, sillä ensi viikko on töiden kannalta melkoinen, ja keskiviikoksi olemme järjestäneet kollegan eläkejuhlat Tiirikkalaan. Toivon, että pääsen mukaan. Aika näyttää.
