Iida Rauman Hävitys on ravisteleva kertomus yhteiskunnan voimattomuudesta
Finlandia-voittaja Hävitys. Tapauskertomus on suuri ja vaikuttava teos. Iida Rauma käsittelee autofiktiivisessä kirjassaan painavia ja vakavia aiheita. Teos kertoo koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä.
Kirjan tapahtumat liittyvät Turkuun ja 1990-luvun Kaarinaan, jossa peruskoulun musiikkiluokkaa käyvä A joutuu kiusatuksi sekä luokkalaistensa että opettajansa tahoilta. Hävitys ei kuitenkaan jää vain kouluväkivaltaan – sivujuonteena teoksessa kuljetetaan Turun hävitystä, sitä, miten Turussa on kadotettu historiaa uuden alta vimmaisesti. Hävitys sivuaa mm. 1800-luvun suurpaloa, historian syövereihin kadonnutta vanhaa Turkua sekä kaupungin uudempia rakennushankkeita.
Kuten tapauskertomusten perusluonteeseen kuuluu, yksittäistapaukset laajenevat kattamaan kouluväkivallan vaikutukset laajasti ympäristöön ja yhteiskuntaan. Tuhoa tapahtuu myös globaalilla tasolla.
”Koko planeetta vajosi mutaan ja lohkeili ja kärsi vesivahingoista, A sanoi, mutta Turussa vihattiin yhä polkupyöräilijöitä ja haluttiin keskustaan lisää autoja, ja opettajainhuoneessa ne olivat lähes yksimielisiä siitä, että koululaisten ilmastolakkoilu on turhanpäiväistä temppuilua”, Rauma kirjoittaa teoksessaan.
Hävitys on paikoin rankkaa luettavaa: se alkaa ja päättyy samaan, tietyllä tavalla merkityksettömään lauseeseen: ”A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin.” Lauseen merkitys korostuu, sillä tällä järkyttävällä ja pitkällä matkalla mikään ei lopulta muutu. Surullista ja ravisuttavaa.
Kerronta oli itselleni vieras ja aiheutti aluksi hämmennystä. En edelleenkään osaa sanoa, ajattelenko tämän kikkailuksi ja kirjailijan omalaatuiseksi ratkaisuksi vai onko kerronta oivaltava ja taitava. Rauma käyttää perinteisen minäkerronnan sijasta tekstissä säännöllisesti imperfektissä olevaa johtolausetta ”A sanoi”, jonka merkitys avautui hiljalleen kirjan edetessä. Hävitys on tekstinä kuin päähenkilö A:n todistajanlausunto tai hänen kertomuksensa terapiaistunnossa.
En lopulta missään vaiheessa oppinut pitämään johtolause-ratkaisusta, vaan huomasin hämmentyväni yhä uudelleen tämän edessä. Onneksi osa tekstistä oli perinteisessä kerrontamuodossa tai melko kivasti rakennettua dialogia – turun murteella. Nämä hienosti eteenpäin soljuvat, taiten rakennetut kohdat ylsivät kirjan parhaimpiin ja luettavimpiin kohtiin.
Sen sijaan Irasta en puhu mitään. Iran kuljettaminen tarinassa lähinnä hämäsi ja sekoitti – kuka hän on ja miten hänestä pääsee eroon?
Hämmennyin myös hengästyttävästä tekstistä, joka oli kuin tajunnanvirtaa, tykitystä. Toisaalta juuri tämän tajunnanvirran ajattelen luovan kirjaan autenttisen, hätääntyneen tunnelman. Se on maahan lyödyn (tai kaatuneen…) sekä kaiken hävitetyn esillä pitämistä.
Hävitys on puheenvuoro, joka herättää – ja jonka pitääkin herättää! – keskustelua. Sen sanoma on tärkeä kaikille, ei vain kiusatuille. Osmo Soininvaara kirjoitti taannoin, että hänen mielestään ”paras kirja ei voittanut [Finlandia-palkintoa], mutta ehkäpä tärkein kirja kuitenkin voitti.” Olen samoilla linjoilla.
Hävitys on rohkea ja rankka puheenvuoro yhteiskunnan kyvyttömyydestä puuttua kouluväkivaltaan.
Tähän on tultu.
Minna