Kulunut viikko on ollut työntäyteinen, ja olin enemmän kuin iloinen kivasta, palauttavasta viikonlopusta. Loppuviikon olimme ”vajaalla miehityksellä” kotosalla, kun puolisoni lähti ”ikämiesten” jääkiekkoturnaukseen Ranskaan. Kotona on aina erilaista, jos sieltä puuttuu yksikin perheenjäsen. Huomasin tämän erityisen hyvin aikanaan, kun poikamme asuivat vielä kotona. Poissaolijasta riippuen kodin tunnelma ja kaikenlainen dynamiikka muuttuivat. Kokosin huhtikuisen viikon parhaat kuvina.
Takapihan omena- ja kirsikkapuissa on jo silmut. Odotan malttamattomana, että nämä kehittyvät nuppuvaiheeseen, sellaiseen nuppuvaiheeseen, jossa ne ovat viittä vaille aukeamassa. Rakastan sitä vaihetta. Kauneinta ikinä! Samalla, kun kävin ihmettelemässä silmuja, päätin, että vapun jälkeen peuhaan kasvihuoneen kuntoon. Nyt se näytti jotenkin surulliselta syys- ja talvikuosissaan…Alkuviikosta innostuin leipomaan sämpylöitä, joista tuli aivan ihania. Tein tarkoituksella tavallista pienemmän taikinan, jota harmittelin, kun huomasin, että leivonnaiset häviävät nopeasti parempiin suihin. Edelleen taikasanat sämpylätaikinaan ovat pehmeys, löysyys, oikea määrä rasvaa ja riittävä muttei liiallinen kohotus. Kauraa sekaan, niin pehmoisia tulee!Bongasin varsin osuvan ja moneen sopivan ”elämänohjeen” tai ajatelman ilo_olla-Instagram-tililtä selatessani somea eräänä iltapäivänä. Miksi niin usein annammekin jonkun muun säveltää omaa elämäämme ja puuttua asioihin, joihin heillä ei oikeasti olisi osaa eikä arpaa? Tässä periajatus on minusta hyvä ja kaiken kattava. Tämän kun muistaa, selviää varmasti aika kivasti monenlaisista elämän tilanteista ja selkkauksista.Olen ollut mukana erään yhdistyksen toiminnassa useita vuosia, hallituksen puheenjohtajanakin jo liki kymmenen vuotta. Muutama vuosi sitten päätin, että lopetan yhdistystoimintani ja puheenjohtajuuteni seuraavan kahden vuoden aikana. Kunhan minulle löytyisi seuraaja. Noin vuosi sitten alkoi näyttää hyvältä – seuraaja taisi löytyä ja minä aloin suunnitella exitiä. Tiistaina se sitten tapahtui, ja keskiviikkona, työmatkalenkin päätteeksi kotiovella oli kukkalähetys, josta paljastui mitä kaunein kiitoskimppu tekemästäni työstä. Kortin teksti sai minut liikuttumaan. Tuli hyvä mieli.Perjantaina tein työmatkalenkin sijaan lounaslenkin keskustaan ja kävin kunnollisen lounaan sijaan (tämä voisi olla paheeni, heh) Turun kauppatorin Cafe Einossa lounaskahvilla. Einon tuotteet ovat ihania ja tuoreita, ja on mahtavaa, että he ovat pitäneet kahvilaa auki koko talven (lämmitys telttaosassa). Aurinko paistoi, ja olin hetken ihan hirmuisen onnellinen. Tuli sellainen tunne, että kyllä se kesä sieltä tulee. Lenkkeillessäni takaisin kotiin näin västäräkin.Viikkon mahtui varsin mukava työtehtävä: teen osana vuosityöaikaani Turun ammattikorkeakoulussa viestinnän toimituksellisia hommia (nautin!). Tällä kertaa pääsin seuraamaan Master Schoolin kliinisten asiantuntija -opiskelijoiden opetusta, jossa opiskelijat opettivat maahanmuuttajataustaisille sairaanhoitajaopiskelijoille (päivittävät koulutustaan) konkreettisisia hoitotyön toimia. Yhdellä opetuspisteellä harjoiteltiin rintojen tutkimista. Master-opiskelijat olivat todella nähneet vaivaa: he olivat neuloneet kokeilurintoja, joissa oli kyhmyjä ja erilaisia muita muutoksia, joita sairaanhoitajaopiskelijat pääsivät tunnustelemaan. Mielenkiintoinen juttukeikka!Lauantain pitkällä lenkillä (oli kylmä) ihastelin Aurajokirannan kirsikkapuita. Kuvista tuli suttuisia ja epätarkkoja, mistä olin hetken ärsyyntynyt. Osa puista on täydessä loistossaan, osa vielä nupuillaan. Ihania kaikki. Lauantai-iltapäivästä alkaen kolmetoistavuotiaalla oli yökylävieraita, ja minä vietin melko vapaata omaa aikaa. Kirjoittelin artikkeleja ja blogeja, laadin haastattelukysymyksiä tuleviin Turun Sanomien juttuihini, siivosin kodinhoitohuoneen (aloitin suursiivon perjantaina, jatkoin lauantaina, olen yllättynyt, että viitsin), suunnittelin kasvihuoneen siivoamista ja kunnostusta sekä kuuntelin kirjaa. Innostuin illalla vielä tekemään kotitreeninkin.
